Vajaan viikon ajan olen potenut flunssaa tai saattaahan se olla lieventynyt influenssakin, joka lievennys johtuu alkutalvesta ottamastani influenssarokotuksesta. Taudin sain mitä ilmeisimmin puolitoista viikkoa sitten, kun olimme bussimatkalla jääkiekko-otteluun, jolloin takanani bussissa istunut henkilö yski koko matkan ajan kuin keuhkotautinen.

Minun tautini alkoi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Maanantaina selasin nettiä ja löysin Suomen 100-vuotisjuhlasivustolta Ylen Kirjojen Suomi -ohjelman, jossa esitellään 101 kirjaa, kirja jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Useat näistä kirjoista ovat myös luettavissa e-kirjoina. Ensimmäisen tautipäivän luettavaksi etsin helppo- ja nopealukuista kirjaa ja päädyin kansakoulunopettaja ja kirjailija Hilja Valtosen (1897 - 1988) vuonna 1926 kirjoittamaan ensimmäiseen romaaniin Nuoren opettajattaren varaventtiili (245 sivua).

 Hilja Valvonen oli aikanaan Suomen suosituimpia kirjailijoita. Nuoren opettajattaren varaventtiilistä on sanottu, että se sai naislukijat näkemään oman roolinsa uudella tavalla. 80-vuotishaastattelussaan Valtonen kertoi, että hän oli Nuoren opettajattaren varaventtiiliä kirjoittaessaan ollut hyvin vihainen, koska miesopettajat saivat naisopettajia parempaa palkkaa, vaikka heidän velvollisuutensa olivat vähäisempiä.

Kirja kertoo nuoresta opettajattaresta, jonka ensimmäinen työpaikka on pienessä pohjanmaalaisessa kylässä. Heikosti sujuneiden opintojen jälkeen opettajan paikkaa ei ollut löytynyt ”vilkasliikkeisiltä paikkakunnilta”.

Olin lukenut Pohjanmaan lakeuksista ja viljavainioista. Pidinpä kerran toverikunnan illanvietossa ”säihkyvän” esitelmän Järviluoman ”Pohjalaisista”. Hankin tietoja ja luonnonkuvauksia kaikista tunnetuista pohjalaiskirjoista, tirkistelin tuntikaupalla lakeuksien kuvia, jotta oikein sattuvasti osaisin kuvata sikäläisen luonnon vaikutusta ihmisluonteisiin...Ymmärrän pohjalaisten ylpeyden. Mutta tänne ei minun olisi pitänyt tulla. Nämä maisemat eivät sovi minulle. Niillä ei ole mitään yhteistä sieluni sopusoinnun kanssa. Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa.

Minä Etelä-Pohjanmaalla syntyneenä koen latomaisemat jotenkin äärettömän kotoisina ja rauhoittavina. Ikävää vain, että ladot ovat vähitellen lähes kokonaan hävinneet pohjanmaalaisesta maisemasta.

Toiseksi luettavaksi valitsin Kaari Utrion (s. 1942) vuonna 1982 kirjoittaman romaanin Ruusulaakso (338 sivua). Utrio on tunnettu historiallisista romaaneista, mutta Ruusulaakso kertoo 1980-luvun Suomesta.

Ruusulaakso kertoo menestyvistä ihmisistä. Toimitusjohtajan, taiteilijan, poliitikon, ja galleristin elämä näyttää ulospäin loistokkaalta ja huolettomalta sekä juhlantäyteiseltä. Pikkuhiljaa paljastuu todellisuus, väkivaltaisuus ja petokset.

Harmaa vuoden 52 Bentley oli pysäköity väärin Rautatienkadulle. Tuire otti sakkolapun tuulilasinpyyhkijän alta, pani sen hansikaslokeroon, jossa oli ennestään pinkka samanlaisia, istui kuljettajan paikalle, sytytti savukkeen ja alkoi nauraa.  ...  Tuire rakasti Helsingin liikennettä, jokaista risteystä, autojonoja, liikennevaloja, ylinopeutta, kaistanvaihtoa, koko ihanaa peliä. Hänestä oli kiihottavaa odottaa liikennevaloissa ja kurkata syrjäsilmällä kuinka jokaisen auton kuljettaja tuijotti häntä silmät pullollaan, hätkähdyttävän kaunista naista suurenmoisen auton ohjauspyörän takana.

Ruusulaakso on tarina kovasta ja julmasta maailmasta, josta ihmiset eivät löydä onnea. Onnellisimpia ovat ne, jotka eivät mene mukaan tämän maailman menoon.

Kolmantena kirjana luin Reko Lundánin (1969  - 2006) vuonna 2004 kirjoittaman romaanin Rinnakkain (224 sivua). Se on tarina 1990-luvun alun laman jälkeisesta Suomesta, jossa eletään nousun kautta. Kirja kertoo neljän perheen rivitalon asukkaista Helsingin Koivunotkossa. Pääosassa tarinassa on työvoimaohjaajana työskentelevä Jarmo, jonka Ulkoministeriössä työskentelevä vaimo Kirsi saa mahdollisuuden työskennellä vuoden Brysselissä. Lundán kertoo kiinnostavalla tavalla perheestä, parisuhteesta, työelämän kovuudesta, työttömyydestä ja uupumuksesta.

Ilma oli helteisen päivän jäljiltä kuin linnunmaitoa. Puron vastarannan poukama oli täynnä auringonpalvojia. Tarkensin kuuloani ja sain poimittua heinäsirkan sirityksen. Puolen kilometrin päässä humisi moottoritie. Hymyilin itsekseni, kun ajattelin Laurin sanoja. Koivunotkon pientaloalue oli Koivulan kallioiden, Koivupuron ja moottoritien suojaamassa kolmiossa. Tänne ei kaavoitettaisi yhtään taloa lisää ja meidän neljän perheen rivitaloyhtiömme oli alueen suurin.

Rinnakkain on ajankuvaukseltaan sekä ihmiskuvaukseltaan tarkka ja kiinnostava kirja, jonka henkilöt tulevat mukavalla tavalla tutuiksi.

Olen lukenut aikaisemmin Reko ja Tina Lundánin kirjoittaman kirjan Viikkoja, kuukausia, joka ilmestyi vuonna 2006, sen jälkeen, kun Reko Lundán oli kuollut aivokasvaimeen. Kirja oli erittäin koskettava romaanin muotoon kirjoitettu tarina koko perheen taistelusta aivokasvainta vastaan.