Emo johdattaa laumansa kallion yli lammelle.

Hartaasti odotettu telkänpoikasten lähtö pöntöistä tapahtui kesäkuun ensimmäisenä ja toisena päivänä, ensin lähti kymmenen, ja seuraavana päivänä viiden, untuvikon poikue. Olin kyllä päivystänyt jo lauantain ja sunnuntain, koska oli sellainen tunne, että pian se tapahtuu. Ensimmäisestä pöntöstä lähtö maanantaina aamupäivällä kesti reilut pari tuntia, ja sen ajan emo katseli pöntön suuaukolta pihan tapahtumia, välillä se peruutti pönttöön sisälle ja palasi taas näkyviin. Pöntöstä poikue suuntasi lammelle ja vähän ajan kuluttua sieltä järvelle. Toinen pönttö tyhjeni ripeästi tiistaina alkuiltapäivästä. Emo vaikutti siltä, kuin tämä olisi ollut sen ensimmäinen poikue. Poikaset menivät vauhdilla emon perässä lammelle, jossa emo lähti johdattamaan niitä lammelle, mutta ei ihan heti tuntunut löytävän hyvää reittiä lammesta pitkospuiden ja suon yli järvelle.

Kimmo ja Kimi tulivat keskiviikkona tarkastamaan pöntöt. Näiden kahden lisäksi yhdessä pöntössä on mahdollisesti ollut pesintä ja yhdessä pöntössä oli 11 munaa; tämän pöntön kohdalla olinkin ihmetellyt, kun alkukeväällä näin telkän menevän pönttöön ja pöntön suuaukolla oli myös untuvia, mutta myöhemmin pöntön ympärillä oli aivan hiljaista. Ilmeisesti tämä emo oli kuollut ja pesintä siksi keskeytynyt.

Vesi roiskuu, kun poikaset kisailevat lammessa.

Kuukausi sitten istutin perunoita haravointijätteeseen, ja nyt perunantaimet ovat näkyvissä. Tekoäly kehotti laittamaan ruohonleikkuusilppua taimien juurille; taimet saavat silpusta typpeä ja silppu tiivistää haravointijätekerrosta niin, ettei valo pääse vihertämään perunoita..

Näinpä sitten taas usean vuoden jälkeen kyykäärmeen pihapiirissä. Säikähdimme kumpikin melkoisesti, käärme pakeni vuorenkilpien alle ja minä sisätiloihin. Katselin kuitenkin ikkunasta, josko käärme luikertelisi pois vuorenkilpipenkistä. Kyllä sieltä joku luikerteli, mutta se oli vaskitsa, jollaista meillä ei ole koskaan ennen pihassa nähty. Tuntui kuin kyy olisi pannut valepuvun päälleen ennen kuin uskaltautui näkyviin.

Muistan aivan selvästi, kun näin ensimmäisen kyykäärmeen pihamme läheisessä metsässä vähän sen jälkeen, kun olimme muuttaneet tänne Hangelbyhyn. Totesin, että tämä ei ole minun paikkani. Kuitenkin tämä on ollut meidän paikkamme jo kohta 34 vuotta ja edelleenkin täällä on hyvä asua.

Kevät on sisältänyt monenmoisia projekteja, ja varmaankin siksi se sujahti niin nopeasti, ja nyt ollaan jo ainakin kalenterin mukaan kesän alussa. Kevään aikana ollut ilahduttavia mutta on ollut myös ikäviä tapahtumia.

Talvipakkasilla varaston lämpöpatteri oli jumiutunut, jolloin pannuhuoneen ja varaston läpi kulkeva putki oli jäätynyt ja aiheutanut putken halkeamisen. Siitä seurannutta vesivahinkoa korjataan, seinää on purettu ja kuivauspuhallin on hurissut tilassa. Onneksi molemmissa tiloissa on betonilattia.

Meidän tontilla on ollut pari puuta kiinni sähkölinjassa ja lisäksi pihapiirissä oli huonokuntoisia puita, jotka tilattiin Metsä Matikainen kaatamaan. Pitää kyllä antaa tunnustusta nuorille kavereille, jotka kaatoivat puut. Kaikki kävi nopeasti, suuren traktorin ja sen suuren peräkärryn liikuttelu sujui joustavasti, vaikka välillä kääntymiseen ei ollut juuri senttiä enempää ylimääräistä tilaa. Roskia ei jäänyt jälkeen ja piha pysyi siistinä.

Sukutapaamista on valmisteltu, se pidetään heinäkuun loppupuolella Ilmajoella Koskenkorvan Trahteerissa jossa olemme jo kerran, vuonna 2014, kokoontuneet. Enää meidän serkusten vanhemmista ei ole ketään elossa, Katri-äitimme eli sisaruksista pisimpään, vuoteen 2023. Tapaamiseemme on ilmoittautunut yli viisikymmentä osanottajaa; meitä serkuksia, puolisoita sekä muita perheenjäseniä.

Sukutapaaminen on yksi tämän kesän juhlista, lisäksi molempien sisarieni tyttäret juhlivat tänä kesänä. Elinan ja Nikon pojan ristiäisjuhla järjestetään kesäkuussa, joten äidinäitini minun kastetilaisuuteeni tekemä kastemekko pääsee taas käyttöön. Ja Tanjan ja Basilen hääjuhla järjestetään Suomessa heinä-elokuun vaihteessa. Hääjuhlan valmistelu aloitettiin hyvissä ajoin yli puolitoista vuotta sitten, mutta kun porvoolainen Poukama, jossa useampipäiväinen juhla oli tarkoitus järjestää ja jossa sveitsiläisten vieraiden oli tarkoitus majoittua, meni konkurssiin huhtikuussa, lähes kaikki alkoi alusta eikä aikaa järjestelyille enää ollut kuin muutama kuukausi. Onneksi uusi paikka on löytynyt, ja hääjuhla saadaan pidetyksi.

Ja jääkaappikin hajosi; poltti sulakkeen ja lakkasi toimimasta kahdenkymmenenyhden vuoden ikäisenä. Uusi jääkaappi tulee huomisaamuna. Vähän jännittää, mahtuuko se vanhan kaapin tilaan, kun jääkaapit ovat nykyään korkeampia kuin 2000-luvun puolivälissä, jolloin vanha kaappi hankittiin.

Kulttuuriharrastukset ovat jääneet kevään edetessä hieman vähäisiksi. Lukeminenkin on ollut välillä ihan tauolla eikä ristikoiden täyttäminenkään ole ollut kovin aktiivista. Kävin sentään Porvoon taidetehtaalla Soiva kaupunki - musiikillinen matka Porvoon historiaan -konsertissa, jossa kolmen naisen kokoonpano esitti laulaen ja erilaisia soittimia soittaen musiikkia keskiajalta tähän päivään asti. Kävin myös Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän Nämä juhlat jatkuvat vielä, joka kertoi kansalliskirjailija Eeva Kilven ja kustannustoimittajan ystävyydestä. Loistavat Eija Ahvo ja Jonna Järnefelt esittivät näitä henkilöitä ja säestyksestä vastasi Maija Ruuskanen. Hieno esitys, jossa kuultiin monia hienoja elämänviisauksia.

Club For Five Sipoon kirkossa. Kuvakaappaus Club For Fiven Facebook-sivuilta.

Viime viikolla Club For Five esiintyi Sipoon kirkossa, jossa konsertin teemana oli Club For Five - akustisesti. Merjan kanssa oltiin kuuntelemassa yhtyeen upeaa musisointia ja hauskoja välispiikkejä.

Club For Five on viiden laulajan a cappella -yhtye, joka on toiminut vuodesta 2000, eli viime vuonna se vietti toimintansa 25-vuotisjuhlaa. Yhtyeen musiikki on hyvin monipuolista; klassisen musiikin alueelta kansanmusiikkiin, jazziin, poppiin ja rockiin. Yhtye esiintyy yleensä ilman perinteisiä soittimia, mutta normaalisti he käyttävät mikrofoneja. Nyt he esiintyivät myös ilman mikrofoneja, koska Sipoon kirkon akustiikka antoi siihen mahdollisuuden.

Runsaan tunnin mittaisen konsertin ohjelma koostui suosituista kappaleista yhtyeen uran varrelta. Sen aikana kuultiin muun muassa Kaksi puuta, Siks oon mä suruinen, Ikävä, Kanssasi on niin hyvä olla ja Heili Karjalasta.

Baritoni Aarne Pelkosen Maailma on kaunis -kevätkiertuekonsertti 2026 kuultiin äitienpäivänä Järvenpää-talon Sibelius-salissa. Hain Seijan kotoaan ja menimme Järvenpää-talolle niin hyvissä ajoin, että ehdimme juoda leivoskahvit ennen konsertin alkua. Aarne Pelkonen kertoi Sibelius-salin olevan hänelle tuttu jo yli kymmenen vuoden takaa, kun hän osallistui kansainväliseen Sibelius-laulukilpailuun vuonna 2015. Hän voitti sen kisan. Vuonna 2013 hän oli jo voittanut Lappeenrannan valtakunnallisten laulukilpailujen miesten sarjan. 

Aarne Pelkonen on monipuolinen oopperalaulaja, joka "esittää konserteissa levyjensä suosituimpia lauluja sekä muita yleisön suosikkeja klassisesta kevyempään". Maailma on kaunis -konsertin ohjelmaan sisältyi kauniita suomalaisia sävelmiä rakkaudesta ja luonnosta, muiden muassa Nocturne, Oi kiitos sa Luojani armollinen, Sinua sinua rakastan, Myrskyluodon Maija ja Maailma on kaunis. Pianistina konsertissa soitti Jukka Nykänen, joka soitti myös pari hienoa soolokappaletta, niistä toinen oli ratkiriemukkaasti soitettu Minun kultani kaunis on.

Kellokosken kirkko.

Huhtikuussa osallistuin Merjan ja Kaijan kanssa kahteen mielenkiintoiseen Tuusulan Opiston järjestämään tapahtumaan. Ensimmäinen niistä oli yleisluento Kellokosken värikästä historiaa, jossa Tuusulan museon intendentti Jaana Koskenranta hauskan värikkääseen tyyliinsä kertoi "kartanon katveeseen kasvaneen Kellokosken" jännittävästä ja moninaisesta historiasta. Kuvien, faktojen ja tarinoiden välityksellä saimme runsaasti tietoa Kellokosken kyläyhteisöstä, jonka ovat aikanaan synnyttäneet kartano, ruukki, torpat ja sittemmin pientilat sekä sairaala.

Kellokosken vaiheet tutuiksi -kävelykierroksella näimme Jaana Koskenrannan johdattelemina paikkoja, joista luennolla olimme kuulleet tarinoita. Kävelykierros lähti liikkeelle Kellokosken kirkosta ja jatkui ruukin alueen kautta sairaala-alueelle. Kirkko valmistui vuonna 1800 Kellokosken ruukkiseurakunnan käyttöön. Nykyään se kuuluu Tuusulan seurakunnalle.

Torsten Carlander-Reuterfeltin muistomerkki.

Kirkon puistossa on kuvanveistäjä Eila Hiltusen suunnittelema kamarineuvos, insinööri Torsten "Totti" Carlander-Reuterfeltin muisto­merkki. Carlander-Reuterfelt toimi insinööriksi valmistuttuaan isänsä omistaman ruukin Kellokosken Tehdas Oy:n palveluksessa, ja isänsä kuoltua vuonna 1934 hänestä tuli tehtaan toimitusjohtaja, todellinen Kellokosken ruukin patruuna, kuten kerrotaan. Tässä tehtävässä hän toimi yrityksensä myyntiin vuoteen 1963 saakka. Tehtaan pääasiallisia tuotteita olivat työkalut ja meijeriastiat ja siellä oli enimmillään noin 350 työntekijää. Ruukin alue toimii nykyään erilaisia pienyritysten, käsityöläisten ja palveluiden keskuksena. Muun muassa Kinuskilla; kahvila, ravintola, leipomo, on maankuulu herkuistaan.

Kellokosken ruukin rakennusten vierestä menevä kuja on toiminut useiden elokuvien sekä sarjojen näyttämönä.

Kellokosken sairaala perustettiin entisen Kellokosken kartanon maille vuonna 1915 ja sen jälkeen sairaala-aluetta on laajennettu useaan otteeseen. Vanha kartanorakennus rakennettiin sairaalan päärakennukseksi. Alueella on sairaalarakennusten lisäksi henkilökunnan asuntoja ja talousrakennuksia. Sairaala toimi Kellokosken kylässä sadan vuoden ajan ja siellä saavutettiin hyviä tuloksia mielisairaanhoidossa. Se myös tarjosi satoja työpaikkoja kyläläisille ja lähiseudun asukkaille.

Prinsessaveistoksen kukkaosa.

Prinsessaveistoksen spiraaliosa.

Prinsessa-veistos on Rauni Liukon teos vuodelta 1995. Sen kukkaosa (yläkuvassa) on osa Kellokosken psykiatrisessa sairaalassa vuosina 1933-1985 asuneen Prinsessana tunnetun Anna Svedholmin (o.s. Lappalainen) muistomerkkiä. Teoksen läheisyydessä (alakuvassa) on sen toinen osa spiraaliosa nimeltään. Oppaamme kertoi, että mitä todennäköisimmin tämä on maailman ainoa mielisairaalan potilaalle tehty muistomerkki.

Tulevana kesänä tehdään Merjan ja Kaijan kanssa vielä yksi retki Kellokosken historiaan ja vähän nykyisyyteenkin. Aikomus on käydä Kellokosken ruukin tehdasmuseossa, Kellokosken sairaalamuseossa, Kellokosken sairaalan kappelissa, jos sinne vain pääsee sekä Syvälahden taidepolulla, joka esittelee ympäristötaidetta luonnon keskellä.

Kirsikkapuut kukkivat Kirjailijapuistossa Porvoossa.

Kävin Topelius-salissa Nikkilässä katsomassa elokuvan Primavera, joka perustuu todelliseen ympäristöön; Venetsiassa toimi satojen vuosien ajan Pietan orpokoti, jossa yksinäisten äitien sinne hylkäämistä tyttölapsista koulutettiin muusikoita. Pietan orkesteri ja kuoro olivat erityisen tunnettuja 1700-luvulla, ja ne saavuttivat suurta mainetta kautta Euroopan. Orpotytöt esiintyivät naamiot kasvoillaan piilossa ristikon takana, jotta yleisö ei nähnyt heitä vaan saattoi paremmin keskittyä musiikin kuuntelemiseen.

Pietan johtokunta pestasi orkesterin opettajaksi säveltäjä Antonio Vivaldin, jolla oli vaikeuksia säveltäjän uransa kanssa. Vivaldi opetti Pietan orpokodissa 40 vuoden ajan, samaan aikaan hän myös sävelsi. Hänen tunnetuin teoksensa Neljä vuodenaikaa syntyi noina vuosina.

Eri puolilta Eurooppaa saapuu kuninkaallisia ja aatelisia Venetsiaan kuullakseen Vivaldin sävellyksiä ja Pietan orkesteria. Poikkeuksellisen lahjakas Cecilia nousee orkesterin ykkösviulistiksi. Menestyksestä huolimatta Cecilian vapaudenkaipuu on suuri, ja hän haluaa maailmalle. Cecilia haluaisi myös tietoa äidistään ja siitä, miksi äiti on hänet aikanaan hylännyt eikä tule noutamaan häntä, vaikka se olisi mahdollista.

Elokuvassa on Vivaldin kaunista musiikkia, hienoja Venetsian kuvia, ja tarina kokonaisuudessaan on vaikuttava. Cecilia on fiktiivinen hahmo, mutta hyvin voisi kuvitella hänenlaisensa nuoren naisen 1700-luvun Venetriaan ja Pietan orpokotiin. 

Teatteri Jurkassa kävin katsomassa Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin perustuvan monologin Väylä. Se kertoo toisen maailmansodan loppuvaiheista, kun Lapin sota on alkamassa ja nuori tyttö kuljettaa kotitilan karjaa turvaan Ruotsin puolelle kymmenientuhansien Lapin sotaa Ruotsin puolelle pakenevien joukossa. Sisukas tyttö kuvailee tapahtumia pakolaisvirran matkatessa länteen. Tarve löytää aikaisemmin matkaan lähtenyt äiti pakolaisten joukosta on keskeisenä, koska isälle annettu lupaus huolehtia äidistä velvoittaa. 

Näytelmässä kuvattiin Lapin sodan alkuvaihetta ja sen kaoottista tilannetta. Koska olin lukenut kirjan aikaisemmin, tarinan seuraaminen oli helppoa. Väylän ainoan roolin esitti näyttelijä Ella Mettänen, joka oli todella uskottava ja upea.

Väylä on toinen näytelmä sarjassa, jossa käsitellään sotien aiheuttamia olosuhteita naisten näkökulmasta. Ei kertonut katuvansa oli sarjan ensimmäinen näytelmä. Se perustuu Tommi Kinnusen romaaniin ja näin sen Helsingin kaupunginteatterissa kolmisen vuotta sitten.

Sekä Primavera-elokuvassa että Väylä-näytelmässä oli paljon yhteistä; nuori nainen, jonka äiti ei ole läsnä mutta on jatkuvasti ajatuksissa, riippuvuus muista ihmisistä ja vapauden puuttuminen, on toimittava niin kuin muut käskevät ja tarinan lopuksi tunne siitä, että on vihdoinkin päässyt omilleen ja pystyy päättämään elämästään ja tekemisistään.

Luin muutama viikko sitten minua suuresti koskettaneen kirjan Ääniä Gazasta, johon on koottu neljän gazalaisen naisen päiväkirjat "keskeltä  kansanmurhaa, pakkomuuttoa ja nälänhätää". Eikä tämä ole historiaa, vaan se tapahtuu juuri nyt, tässä ajassa, jota parhaillaan elämme. 

Akseli Gallen-Kallelan maalaama muotokuva marsalkka Gustaf Mannerheimista vuodelta 1928.

Keskiviikkona Sipoon suomalainen seurakunta otti varaslähdön vappuun. Seurakuntatalolla oli myynnissä munkkeja ja simapulloja,  joten minäkin käväisin ostamassa pussin munkkirinkeleitä ja kaksi simapulloa. Ennen seurakuntakodille menoa kävin ostamassa orvokkeja jo toisen kerran tänä keväänä Söderblomin puutarhalta. Siellä on myynnissä monenvärisiä orvokkeja, nettisivujen mukaan 23 väriä. Valitse siinä sitten, kun päätöksenteko muutenkin on vaikeaa. Taas siihen meni niin paljon aikaa, että kun tulin seurakuntakodille, munkki- ja simajono oli jo tosi pitkä. Minulle niitä vielä riitti, mutta torstaina kuulin, että kaikille halukkaille ei ollut ostettavaa riittänyt.

Lammessa on ollut vilkasta, kun siellä on vuorotellen uinut sorsapari, tavipari ja telkkänaaraita. Kirjosiepotkin ovat jo saapuneet ja julistaneet sodan sinitiaisille ja talitiaisille, jotka jo ovat varanneet pönttöjä pesintäänsä varten. 

Vappupäivän aamuna lipunnoston jälkeen katsoin YL:n konserttia Ullanlinnanmäeltä, lounaaksi syötiin perinteisesti nakkeja ja perunasalaattia ja iltapäivällä käväisin Porvoossa Jarkon ja Gian luona. Istuttiin terassilla, juotiin kahvia ja oli mukavan lämmintä.

Lauantaina oli vuorossa Helsinki-päivä. Kävimme Marjukan kanssa ensin Mannerheim-museossa Kaivopuistossa opastetulla kierroksella ja sen jälkeen osallistuimme Helsingin rautatieasemalla Kellotornin aikamatkaan, jonka aikana kiipesimme oppaan johdolla rautatieaseman kellotorniin. Sieltä saimme katsella ja kuvata näkymiä jokaiseen ilmansuuntaan. Molemmat opastukset kestivät tunnin, ja niiden aikana kuultiin kiinnostavia tarinoita marsalkka Mannerheimin elämästä sekä Helsingin ja rautatieaseman historiasta.

Näkymä Päärautatieaseman kellotornista Rautatientorille.

Opastusten välissä söimme salaattilounaan ja samalla ihastelimme aseman Taulu-ravintolassa upeasti konservoitua Maisema Kolilta -maalausta, jonka taiteilijat Eero Järnefelt, A. W. Finch ja Ilmari Aalto yhdessä maalasivat vuonna 1911. Maalaus on viisi metriä korkea ja kahdeksan metriä leveä ja se painaa 305 kiloa. Retkipäivän päätteeksi joimme vielä cappuccinot Taulu-ravintolassa. Päivän aikana askeleita kertyi useita tuhansia ja portaitakin noustiin suurin piirtein saman verran kuin jos noustaisiin normaalin kerrostalon yhdenteentoista kerrokseen.

Sunnuntaina Jarno, Henna, Eden ja Osku-koira tulivat myöhäiselle lohikeittolounaalle. Lounaan jälkeen käytiin Hangelbyträsketillä katsomassa vesilintujen uiskentelua.

Mikä lienee ollut tämä lintu, joka lensi olohuoneen vastapestyyn ikkunaan ja jätti jälkeensä tällaisen valkoreunaisen kuvion. Linnun siipien väli on noin 70 senttiä. Jokin pöllö se saattaisi olla. Lähetin kuvan Birdlife Suomeen ja odottelen sieltä vastausta. Ikkunan ulkopuolella ei näkynyt mitään jälkiä tapahtumasta, joten lintu on päässyt jatkamaan matkaa törmäyksen jälkeen.

Telkkiä näkyy nyt päivittäin pihalammessa ja pönttöön lennoistakin on havaintoja. Enimmillään lammessa uiskenteli yhtenä iltana neljä telkkänaarasta. Ihan sopuisasti ne siellä viihtyivät ja lammessa riitti  tilaa niille kaikille. Tässä vaiheessa osa niistä on jo muninut munalukunsa täyteen ja alkanut haudonnan; ainakin keittiön ikkunan edessä olevassa pöntössä on haudonta menossa, kun telkkä poistuu pöntöstä vain käydäkseen syömässä järvellä muutaman kerran päivässä.

Sipoon omakotiyhdistys järjesti sunnuntaiaamuna retken Porvooseen Ruskiksen  kosteikkoalueelle, jossa muutaman tunnin ajan seurattiin lintujen kevätmuuttoa. Kaikkiaan nähtiin kolmisenkymmentä eri lintulajia maassa, puussa, vedessä ja ilmassa. Eri hanhilajeja nähtiin muutamia parvia, joista suurimmissa oli useita kymmeniä yksilöitä.

Onneksi meillä oli Porvoon Seudun Lintuyhdistyksestä kaksi opasta, jotka tunnistivat linnut, sillä me kaikki retken osallistujat olimme linnuista kiinnostuneita ja niitä mielellään tarkkailevia, mutta tunsimme vain kaikkein tavallisimmat lintulajit. Tunnistamista vaikeutti sekin, että oli aurinkoinen aamu ja linnut näyttivät sinistä taivasta vasten tasaisen tummilta.

Lintuhavainnot Ruskiksen lintulavalta. Jalohaikarakin nähtiin, mutta se on näköjään jäänyt pois listasta.

Sekä Seilin sääksikamerassa että WWF:n sääksikamerassa Saimaalla näkyy sääksipariskunta aloittelemassa pesintää, mutta vielä ei pesissä näy munia.

Rasti numero 5.

Keski-Uusimaa-rastit alkoivat, ja kevään ensimmäinen kuntosuunnistustapahtuma oli torstaina Söderkullassa. Minä en nyt kuitenkaan mennyt torstain rasteille, kun eihän minulla ole oikeanlaisia suunnistusvarusteitakaan. Mutta rastit ovat paikoillaan viikon, joten menin sitten perjantaina omatoimirasteille. Ihan itsekseen siellä sai kävellä ja etsiä rasteja. Kiertämäni reitti oli niin helppo, ettei tullut edes mokia.

Netta Tiitinen, Grus grus, 2025

Lauantaina osallistuin Sipoon marttojen tapaamiseen Gumbostrand Konst & Formissa, jossa Netta Tiitisen taiteen näyttely oli viimeistä päivää avoinna. Netta Tiitisen maalaukset ovat luonnonläheisiä ja kauniita. Ne ovat myös hyvin suosittuja; tässäkin näyttelyssä jo monen teoksen kohdalla oli punainen "myyty"-täplä. Näyttelyyn tutustumisen jälkeen nautittiin bistrossa kahvia ja mustikkapiirakkaa.

Sitten olikin jo riennettävä kotiin valmistautumaan Kimmon ja poikiensa tuloon. Tarkoituksena oli tarkistaa telkänpönttöjen tilanne, koska telkkiä on jo näkynyt lammessa. Mainitsin Kimmolle, että olin kuullut pöllön hukuilua muutama viikko sitten ihan läheltä eräänä yönä, kun olin raottanut ikkunaa. Tekemäni nauhoituksen perusteella kyseessä oli lehtopöllö, joka mahdollisesti siis pesii jossain tontillamme olevista pöntöistä. Pönttötarkastus jätettiin tekemättä, koska jos jossain pöntössä olisi ollut lehtopöllö pesimässä, se olisi häiriintynyt. Sitten vain juotiin kahvit ja keskusteltiin Kimmon pöllö- ja telkkäretkistä.

30-vuotisjuhlansa merkeissä Porvoon Teatteri on esittänyt näytelmäharvinaisuutta; Johan Ludvig Runebergin farssikomediaa Maalaiskosija (Friaren från landet) vuodelta 1834. Runeberg tahtoi aikanaan, että tämä hänen näytelmänsä piti esittää anonyymisti, ilman kirjoittajan nimeä. Syyksi oletetaan, että huvinäytelmän kirjoittaminen ei sopinut lukion lehtorille ja arvostetulle runoilijalle.

Maalaiskosijaa pidetään ensimmäisenä suomalaisena näytelmänä. Tämä tuntemattomaksi jäänyt näytelmä esitettiin ensimmäisen kerran Porvoossa 180 vuotta sitten ruotsiksi ja todennäköisesti vasta nyt ensimmäisen kerran suomeksi.  Sitä on nyt esitetty Porvoossa jo muutamia kertoja, ja sunnuntaina esitettiin Brunbergin säätiön tarjoama ilmaisnäytös, johon minäkin sain lipun. Brunbergin Suukkoja oli tarjolla esityksen katsojille. Hieno kulttuuriteko Porvoon Teatterilta esittää tällainen näytelmäharvinaisuus.

Meidän pihapiirimme vahvimmat kevään merkit; telkät ja sorsat pihalammessa, havaittiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna, kun lammessa ui torstaina sorsapari ja perjantaina telkkänaaras. Sen jälkeen niitä on nähty siellä päivittäin. Sää on ollut koko pääsiäisen ajan kovin kolea eikä ruokintapaikallakaan ole näkynyt vielä kovin paljon muita kuin talvilintuja, muun muassa tali- ja sinitiaisia, mustarastaita, närhiä, punatulkkuja ja puukiipijä. Joitakin muuttolintuja kuten peippoja, viherpeippoja, vihervarpusia ja sepelkyyhkypari sentään on käynyt ruokinnalla. Ja taivaalla näin pari kurkiauraa, kun alkuviikosta oli aurinkoinen päivä ja haravoin ulkona.

Martti kävi pitkänäperjantaina; syötiin lounaaksi karjalanpaistia ja jälkiruoaksi mämmiä ja sen jälkeen käytiin kävelyllä Hangelbyträsketillä, joka nyt oli pääosin sulana ja joitakin telkkiä ja sorsia siellä näkyi uiskentelevan. Martin pihan riistakameran videolla näkyi yhtenä yönä neljä ilvestä, ilmeisesti emo ja kolme poikasta. Olipa komea näky, kun ne astelivat siinä pihatiellä reilun kymmenen metrin päässä ulko-ovesta. Minäkin olen lähes varma, että näin joskus kauan sitten iltahämärässä takapihallamme ilveksen. Olin yksin kotona ja kun kuulin ulkoa kolahduksen ja menin katsomaan takaoven lasista, näin ilveksen muotoisen eläimen kävelevän takaoven editse.

Sunnuntaina kävin Tuusulanjärven Rantatiellä Taiteilijakoti Erkkolassa Lehden terällä -näyttelyssä, jossa on esillä neljän naistaiteilijan, Hilda Olson (1832 - 1915), Ebba Masalin (1873–1942), Terhi Heino (s. 1970) ja Kreetta Järvenpää (s. 1974), luonnontieteellisiä kuvituksia sekä Halosenniemessä, jonka Kivityömiehistä tukinuittajiin – Pekka Halosen julkista taidetta -näyttelyssä esitellään Pekka Halosen julkista taidetta maalauksin, luonnoksin ja valokuvin.

Hilda Olson oli ensimmäinen luonnontieteellisenä kuvittajana toiminut suomalaisnainen. Hän teki yli 450 hämähäkkiakvarellia eläintieteen professori Alexander von Nordmanin ohjauksessa. Hän osallistui myös hämähäkkilajien tutkimusmatkoille, muun muassa Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueille sekä Krimille. Hilda Olsonin vesivärimaalaukset ovat uskomattoman hienoja, yksityiskohtaisia ja tarkkoja. Kun luin Iida Turpeisen kirjaa Elolliset, kiinnostuin Hilda Olsonista ja hänen elämästään.

Ebba Masalinin Kissankello-opetustaulu vuodelta 1903.

Myös Ebba Masalinin kasviaiheiset opetustaulut olivat upeita, ja ne toivat muistoja kouluajoilta. Kysyin tekoälyltä, ja se kertoi, että Masalinin opetustaulujen tekoprosessi yhdisti sekä taidetta että tieteellistä tarkkuutta. Aluksi Masalin teki tarkat kasvitieteelliset piirrokset käsin, joko vesiväreillä tai musteella, ja sen jälkeen piirros siirrettiin kalkkikivelle rasvapohjaisella aineella, jolloin painoväri tarttui rasvaisiin kohtiin. Tämän jälkeen kiveltä voitiin painaa useita kopioita opetustauluiksi, joista monet vielä väritettiin käsin, jotta kasvit näyttivät mahdollisimman luonnollisilta. Joten olihan se aika työläs prosessi, mutta lopputulos oli hieno.

Terhi Heino on tehnyt kollaaseja vanhoista koulukasvioista; hän on purkanut ja asetellut niiden prässättyjä lehtiä ja heinänkorsia uusiin muotoihin, ja Kreetta Järvenpään teokset viittaavat 1600-luvun alankomaalaisen kukkamaalauksen perinteeseen.

Erkkolan näyttely oli erittäin kiinnostava ja lyhyessä opastuksessa kerrottiin näistä neljästä taiteilijasta ja heidän taiteestaan.

Pekka Halosen maalaus Tukinuittajat on tehty Puukkoisten Kivikoskella ja se on alun perin Kansainliitolle Geneveen tilattu julkinen taideteos, joka valmistui 1925. 

Halosenniemen näyttelyssä oli esillä hyvin paljon luonnoksia Pekka Halosen julkisista töistä, muun muassa alttaritauluista. Parhaimmillaan Halonen on kuitenkin perheen elämän ja talvisten maisemien kuvaajana. Halosenniemen opastuksessa ei kerrottukaan näyttelyn töistä vaan Pekka ja Maija Halosen sekä heidän perheensä ja koko Tuusulanjärven taiteilijayhteisön elämästä.

Pekka Halonen, Ristiltäotto, Viipurin ruomiokirkon alttaritaulun luonnos, 1914 - 1915.

Pekka Halosen taidetta esittelevä Hymni Suomelle -näyttely Pariisin Petit Palais -museossa saavutti suuren suosion. Näyttelyssä vieraili talven aikana yli 190 000 kävijää. Nyt näyttely on esillä Amsterdamin Rijksmuseumissa. 

Perjantaina kävin Helsingin Messukeskuksessa Kevätmessuilla. Henna oli juontamassa Puutarhalavalla, ja sain häneltä lipun messuille. Puutarhalavalla oli kiinnostavia esityksiä, ja sen lisäksi kiertelin messuosastoilla, joissa erityisesti ilahduttivat kauniit kukkakimput ja -asetelmat ja ideapiha on myös joka vuosi kiinnostava. Ostoksia en puutarhaosastoilta tehnyt poislähtiessä ostettua tulppaanikimppua lukuunottamatta, mutta Lähiruoka & Lluomu -tapahtuman osastoila ostin ennen kotiin lähtöä juustoa, kvinoaa, mysliä ja aurajuustolihapiirakat.

Mysliä ostin Korvalaasen standilta. Korvalaasen maalaistila sijaitsee Ilmajoen Koskenkorvalla, jonne äitini puoleinen suku kokoontuu sukutapaamiseen heinäkuun lopulla. Korvalaasella on laaja ja monipuolinen tuotevalikoima. Olin kuitenkin juuri muutamaa päivää aikaisemmin käynyt Strömsbergin myllyssä ja täydentänyt varastojani, joten nyt ei ollut muuta ostettavaa. 

Eden ja Jarno valmiina virpomiskierrokselle.

Palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina meille tulivat ensimmäiset virpojat, kun pihaamme pyöräili kolmen tytön virpojajoukko. Yksi tytöistä oli naapurista ja muut kaksi olivat hänen ystäviään. Palmusunnuntaina puolestaan samasta naapurista tuli kaksi poikaa heti aamulla virpomaan. Molemmat virpojaporukat kysyivät ensin kohteliaasta, että saavatko he virpoa. Ja tottakai he saivat. Olin myös viime vuodesta viisastuneena hankkinut etukäteen riittävän määrän virpomispalkkoja. Pois lähtiessään virpojat vielä toivottivat hyvää pääsiäistä. Minusta virpominen on mukava perinne, ja on kiva kun virpojia tulee käymään.

Eden ja Jarno tekivät virpomiskierroksen Somerolla Heillä oli komeat virpomisvitsat, ja ilahduttivat he minuakin virpomalla videon välityksellä.

Palmusunnuntai-iltana noin kahdenkymmenen muusikon Barokkiorkesteri Galantina ja neljä solistia (Salla Topperi, sopraano; Katariina Kopsa, altto; Leevi Limingoja, tenori ja Jarkko Korpi, basso) esittivät Sipoon kirkossa kaksi saksalaisen säveltäjän Johann David Heinichenin 1720-luvun lopulla säveltämää passiokantaattia, joiden libretot kuvailevat Jeesuksen hautakummulla olleiden henkilöiden ajatuksia.

Sipoon suuressa kirkossa on hyvin vähälukuinen yleisö, mikä oli tietysti harmillista taitavien esiintyjien kannalta. Väliajaton puolitoistatuntinen kokonaisuus oli kuitenkin hieno, ja se esitettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa.