Pienoismalli Eila Hiltusen veistämästä Sibelius-monumentista "Passio Musicae", lopullinen luonnos, 1961.

Koronarajoitusten jälkeen lähtö erilaisiin tapahtumiin on ollut edelleenkin hieman hitaanlaista, ehkä se kotiinjäämisen mukavuuskin, johon koronan aikana ehti tottua, vaikuttaa siihen, että kovin moniin tapahtumiin ei ole vielä tullut lähdetyksi. Koska kuitenkin nyt syksyllä kulttuuritapahtumien tarjonta on tosi runsasta, olen aktivoitunut tutustumaan eri kulttuurilaitosten tarjontaan. Tiistaina päätin käyttää Espoon Kaupunginteatterin lahjakortin, johon olimme vaihtaneet keväällä 2020 koronan takia peruuntuneen esityksen liput, ja mennä katsomaan Samuel Beckettin tragikomediaa Huomenna hän tulee. Antti valitsi teatterin sijasta urheilun ja jäi katsomaan koripallon EM-kisojen Suomi - Espanja -ottelua.

 

Eila Hiltunen, Omakuva, 1950.

Yhdistin teatterimatkaan myös tutustumisen Didrichsenin Taidemuseossa viime lauantaina avautuneeseen kuvanveistäjä Eila Hiltusen 100-vuotisnäyttelyyn Materian runous - Eila Hiltunen 100 vuotta. Sibelius-monumentti on minusta yksi kauneimpia muistomerkkejä ja siksi Eila Hiltusen muutkin työt kiinnostavat. Veistosten lisäksi näyttelyssä oli esillä myös Hiltusen suunnittelemia koruja ja mitaleja.

 

Eila Hiltunen, À la Russe,1966.

 

Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on useissa yhteyksissä julistettu parhaaksi 1900-luvulla kirjoitetuksi näytelmäksi, ja jotain taikaa siinä onkin, vaikka suoraan sanoen siinä ei tapahdu juuri mitään. Kaksi kulkuria - Vladimir ja Estragon - odottaa pikkutiellä puun ja kiven luona herra Godot'ta tulevaksi. Herra Godot ei kuitenkaan tule. Näytelmä on kolmen teatterin - Espoon Kaupunginteatterin, Tampereen Teatterin ja Turun Kaupunginteatterin - yhteistuotantona tehty esitys. Ilman loistavia näyttelijöitä, Martti Suosaloa ja Mika Nuojuaa, yli kahden tunnin mittainen näytelmä saattaisi puuduttaa, mutta niin ei nyt käynyt. Oli kiva aloittaa syksy teatterin osalta tällaisella perinteisellä näytelmällä.

Tuli siinä näytelmää katsoessa mieleen, että joskus sitä jämähtää itsekin sellaiseen odotuksen tilaan, ettei osaa oikein tehdä muuta kuin odottaa. Erityisesti koronan aikana tällaiset tuntemukset tulivat tutuiksi. Sitä odotti, että korona päättyy ja että normaali elämä alkaa. Tätä odotusta kesti sitten aika kauan. Koronapandemian alkuvaiheessa ajattelin, että nyt on hyvä paneutua kotiasioihin, kun muualle ei edes saanut mennä. Eihän se kuitenkaan niin mennyt, kun piti odottaa koronan päättymistä. Paljon helpompi on ollut koronarajoitusten poistuttua paneutua niihin kotiasioihinkin.