Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


keskiviikko, 12. elokuu 2020

Isän elämän rasteja

Isän muistoksi vielä alla isälle kirjoittamani puhe, jonka me hänen lapsensa ja lastenlapsensa pidimme hänelle Cafe & Bistro Kotojärvessä pidetyssä 90-vuotisjuhlassa kesällä 2017.

 

DSC02215 (2).JPG

 

Rakas isä!

 

Suunnistusharrastuksesi innoittamina päätimme suunnistaa pitkin Suomenmaata sinun jalanjälkiäsi seuraten:

 

Lähtö: Matka alkaa Helsingistä maanantaina, kesäkuun kuudentena päivänä vuonna 1927 kello 12.35, jolloin sinä synnyit Kätilöopiston sairaalassa. Alkumatka ei ollut aivan ongelmaton, hengitys ei lähtenyt heti sujumaan, mutta kamferin, kofeiinin ja kylvyssä annetun ”keinotekoisen” hengityksen ansiosta hengityksesi ja ihon väri palautuivat normaaleiksi. Synnytyslaitokselta sinut vietiin Hausjärvelle äitisi isän Brunon ja hänen vaimonsa hoiviin.

 

Ykkösrasti: Vuoden ikäisenä matkasi jatkui Iitin Suokantaan sijoitusperheeseen. Kasvatti-isäsi oli Tiuran kartanossa etumiehenä. Putosit Tiuran navetan vintiltä kuusivuotiaana lehmien ruokintapöydälle ja satutit selkäsi, tajukin oli poissa jonkin aikaa. Kasvatti-isäsi vei sinut kottikärryillä kotiin, matkalla tajunta palasi.

 

Seitsemänvuotiaana aloitit kansakoulun. Koulussa pidit esiintymisestä ja olit mukana näytelmissä ja myös lauloit. Tytöt tykkäsivät sinusta ja he olivat aina sinun puolellasi. Opettajakin tykkäsi sinusta ja kutsui sinut kotiinsakin.

 

Kakkosrasti: Vuonna 1939 äitisi haki sinut Karjalaan Kurkijoen Alhonkylään, jossa hän asui puolisonsa Antti Lankisen ja Aulis-pojan kanssa. Lähtö tutusta ja turvallisesta ympäristöstä aivan vieraisiin oloihin oli vaikea. Ehdit käydä kolme kuukautta koulun neljättä luokkaa, kun talvisota alkoi 30.11.1939. Koulunkäynti loppui heti sodan alettua. Pommikoneet lensivät päivittäin teidänkin talonne yli, mutta eivät kuitenkaan pudottaneet pommeja teidän kotiinne, vaikkakin hyvin lähelle.

 

Kolmosrasti: Maaliskuussa 1940 talvisodan päätyttyä alkoi evakkomatka Uuraisiin, jossa asetuitte aluksi Uusi-Hirvasen maatilalle. Kertomasi mukaan tilan emäntä oli erityisen ystävällinen, mutta isäntä vain olla möllötti sängyssä ja syljeskeli lattialle. Uuraisista siirryitte Laukaaseen, jossa toimit hevospoikana ensin Laukaan tyttökodissa ja sitten Ylä-Paatelan tilalla.

 

Nelosrasti: Jatkosodan alettua kesällä 1941 venäläiset ajettiin pois Karjalasta ja karjalaiset palasivat kotiin heti, kun saivat luvan. Jatkoit koulunkäyntiä Kurkijoen Alholla. Rippikoulussa sinun ei tarvinnut opetella katekismusta, koska olit opetellut sen ulkoa jo Iitissä kasvattivanhempiesi vaatimuksesta.

 

Viitosrasti: Sotavuonna 1944 vietit puoli vuotta Äänislinnassa pilketehtaalla, jossa tehtiin pilkkeitä autojen polttoaineeksi venäläisten sotavankien kanssa. Siellä tutustuit Alexander-nimiseen inkeriläiseen vankiin, joka osasi suomea. Hän opetti sinulle venäjää. Veit hänelle salaa leipää ja joskus vähän voitakin. Yksi vartiomies teki sinulle siellä sukset, joilla hiihtelit Laatokalla.

 

Kuutosrasti: Kun Karjalan Kannas murtui vähän ennen juhannusta 1944, teille tuli kiireinen lähtö Äänislinnasta, ja sen jälkeen alkoi jo toinen evakkomatka junalla Alhon asemalta. Toinen evakkomatka suuntautui Etelä-Pohjanmaalle Ilmajoelle.

 

Seitsemäs rasti: Evakkoja ei kaikissa paikoissa kohdeltu ystävällisesti, mutta Ilmajoella teidät nuoret otettiin hyvin vastaan. Kylän nuoriso haki teidät heti mukaan rientoihinsa. Ja siellä kylän nuorison joukossa oli myös eräs Katri, johon huomiosi oli kiinnittynyt heti, kun näit hänet ensimmäisen kerran.

 

Kahdeksas rasti: Asevelvollisuuden suoritit Riihimäellä tykistössä ja siellä sinut koulutettiin radiosähköttäjäksi. Siitä olisit voinut halutessasi jatkaa armeijan kustannuksella opiskelua radiosähköttäjäksi laivastoon, mutta kuten itse olet sanonut: ...”kyllä se oli se rakkaus Katriin, joka voitti ylivoimaisesti”. Juhannusaattona kuusikymmentäyhdeksän vuotta sitten sinä ja Katri istuitte Orisbergissä juhannusvalvojaisissa järven rannalla ja hyttyset kiusasivat teitä. Häät vietettiin 14. päivänä elokuuta vuonna 1948. Häämatkaan käytitte häälahjaksi saadut rahat ja niillä teitte rengasmatkan junalla ja linja-autolla Suomessa. Kävitte sukulaisten ja tuttavien luona Humppilassa, Mellilässä, Turussa ja Helsingissä, jonne juna matkasi venäläisille luovutetun Porkkalan läpi. Ennen Porkkalaa junan ikkunat peitettiin ja luukut avattiin taas, kun Porkkala oli ohitettu. Helsingistä jatkoitte Askolaan, sieltä takaisin Helsinkiin ja Helsingistä Hyvinkäälle ja Riihimäelle, Kausalaan ja Kuusankoskelle.

 

Yhdeksäs rasti: Ilmajoella perheeseen oli syntynyt jo kolme lasta. Kun vanhempasi päättivät lähteä etelän suuntaan, tekin päätitte Katrin ja lasten kanssa lähteä mukaan, koska Etelä-Suomessa oli paremmat työnsaantimahdollisuudet kuin Pohjanmaalla. Junalla matkattiin Tikkurilan asemalle, josta matka jatkui kuorma-autolla Seutulan Ripukylään.

 

Kymmenes rasti: Vuoden kuluttua muutettiin Seutulasta Sipoon Pohjois-Paippisiin. Vuodesta 1954 teidän kotinne on ollut samalla Paippisten peltoaukealla ja nykyisessä kotitalossa se on ollut vuodesta 1992 lähtien. Paippisissa asuttaessa olette kasvattaneet ja kouluttaneet lapsenne, hoitaneet lastenlapsia, sinä olet tehnyt elämäntyösi Osuuskauppa Ahomaan palveluksessa, äidin kanssa olette viljelleet pientilaa ja äiti on huolehtinut perheen tarpeista. Olette myös saaneet nauttia eläkepäivistä muun muassa tapaamalla perheenjäseniä ja ystäviä sekä lukemalla ja ratkomalla ristisanatehtäviä. Ulkomaillakin olette matkailleet. Olet käynyt Sveitsissä kahdeksan kertaa, joten nekin maisemat ovat käyneet tutuiksi ja rakkaiksi.

 

Ja matka jatkuu...

sunnuntai, 9. elokuu 2020

Kesän aikana luettua

Viime kuukausien aikana olen lukenut paljon aikaisempaa vähemmän kirjoja, mutta joitakin kiinnostavia tarinoita, sekä faktaa että fiktiota, olen kirjastosta löytänyt.

 

20200807_094620.jpg

Virpi Hämeen-Anttilan Kalman kevät, 2020, 351 s., on Björk-sarjan seitsemäs osa, jonka tapahtumat sijoittuvat huhtikuuhun 1922. Karl Axel Björk työskentelee Gustav-sedän liikeyrityksessä apulaisjohtajana ja ratkoo edelleenkin vapaa-ajallaan ja vähän työajallaankin vakavia rikoksia. Ympäristön mielestä hänen on myös aika vakiintua, mikä aiheuttaa syvällistä pohdintaa. Björk-sarjan viehättävyys on minusta sen ajankuvauksessa, tarinan rikos ja sen tutkiminen jäävät sivuosaan.

 

20200807_094609.jpg

Alex Schulman kertoo kirjassaan Polta nämä kirjeet, suom. 2020, 277 s., äitinsä isän, kirjailija Sven Stolpen ja äitinsä äidin, kääntäjä ja kirjailija Karin Stolpen tarinan. Kolmiodraaman kolmas henkilö on runoilija ja kirjallisuustieteilijä, myöhemmin myös Dagens Nyheterin päätoimittaja Olof Lagercrantz. Alex Schulman alkaa tutkia sukunsa menneisyyttä, kun hän tiedostaa, että hän kantaa sisällään vihaa, joka saa hänet raivoamaan vaimolleen ja lapsilleen. Kirjassaan Schulman kertoo lapsuusmuistoistaan, sukunsa aidoista kirjeistä ja lisäksi hän dramatisoi menneisyyden tapahtumia, joita ei ole dokumentoitu. Tarinassa on kolme aikatasoa; kesä 1932, jolloin Sven ja Karin sekä Olof viettävät kesää Sigtuna-säätiössä, joka tarjoaa kirjailijoille ilmaisen majoituksen, ruuan ja rauhallisen ilmapiirin työskentelyä varten; vuosi 1988, jolloin Alex viettää paljon aikaa isovanhempiensa Svenin ja Karinin luona sekä nykyhetki, jolloin Alex havahtuu suureen vihantunteeseensa. Näistä aineksista syntyy jännittävä, kiinnostava ja koskettava tarina.

 

20200807_094709.jpg

Wendy Mitchellin kirja Joku jonka tunsin - Minä ja Alzheimer, suom. 2020, 253 s. on Mitchellin oma kertomus siitä, miten hänen elämänsä muuttuu sen jälkeen, kun hän alle 60-vuotiaana saa Alzheimer-diagnoosin. Wendy on urheilullinen työssään viihtyvä ja kahta aikuista tytärtään suuresti rakastava äiti, joka kertoo tuntemuksistaan, kun hän ensimmäisiä kertoja havaitsee, että kaikki ei ole kunnossa, kun häneltä ensin katoaa sanoja ja sitten olo on ajoittain sumea. Pitkällisten tutkimusten jälkeen diagnoosina on Alzheimerin tauti. Sen jälkeen Wendy keskittää voimavaransa siihen, miten hän selviytyy taudin kanssa mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pitkään itsenäisesti. Kirjassa käsitellään myös amerikkalaista elokuvaa Edelleen Alice (Still Alice) (2015), kun Alzheimer-liitosta kysytään Wendyltä, haluaisiko hän arvioida Edelleen Alice -elokuvan ennen sen ensi-iltaa julkisuudessa. Wendy haluaa, onhan hän lukenut kirjankin jo kolmesti. Hän katsoo elokuvan myös kolmesti.

"Katson elokuvan vielä kerran. Merkitsen muistiin, miten vaikuttavasti, raikkaasti ja toden tuntuisesti Alicen tilan heikkeneminen on kuvattu, miten herkästi ja kuluneita mielikuvia karttaen hänen muotokuvansa on luotu. Filmi kuvaa vahvasti muistisairautta, sen todellisuutta ja niitä konkreettisia seurauksia, joita sillä on yksilölle ja hänen ympäristölleen. Se kuvaa järkyttävän tarkasti myös omia kokemuksiani, mikä satuttaa mutta myös rohkaisee minua."

Kirja on äärettömän hienosti kirjoitettu ja se kuvaa Alzheimerin tautia sairastavan elämää realistisesti. Se antaa myös toivoa siitä, että taudin kanssa voi elää pitkään ihan hyvää elämää. Joku jonka tunsin -kirjan lukemisen jälkeen myös Edelleen Alice -elokuva, jonka olemme katsoneet kaksi kertaa, tuntuu entistä todenmukaisemmalta.

 

20200807_094656.jpg

Jojo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta, suom. 2017, 446 s. kertoo kahden naisen tarinaa: Sophie elää ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1916 saksalaisten miehittämässä ranskalaisessa pikkukylässä, jossa hän sisarensa Hélènen kanssa pitää hotelli-ravintolaa. Sophien mies Édouard on lähtenyt rintamalle. Édouard on taidemaalari, joka on maalannut vaimostaan Sophiesta muotokuvan. Vuonna 2006 Sophien muotokuva riippuu Livin kodin seinällä Lontoossa. Taulu nimeltä Tyttö, jonka jätit taaksesi yhdistää näitä naisia, ja kirjassa kerrotaan taulun vaiheista ja selvitellään sitä, kenelle taulu kuuluu, kuka on sen oikea omistaja. Kirjan ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuvat osuudet ovat kiinnostavia ja voisivat hyvinkin olla oikeastikin tapahtuneita. Kokonaisuus on kiinnostavaa luettavaa, vaikka nykyaikaan sijoittuva osuus onkin vähän epäuskottava. Samaa aihetta käsitellään myös tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Kultainen nainen, 2015, jonka olemme myös katsoneet kahteen kertaan.

sunnuntai, 2. elokuu 2020

Kesämatkalla Savonlinnassa

 

20200727_132322.jpg

Rapion Mylly.

Maanantaina lastasimme autoon viikon tarpeiksi vaatteita, läppärit ja muuta tarpeellista ja lähdimme aamupäivällä ajamaan Savonlinnaan Taipaleenniemi Bed & Breakfastiin, josta olimme varanneet huoneen päärakennuksesta. Perinteitä kunnioittaen poikkesimme matkalla Rapion Myllylle, jonka kahviossa juotiin kahvit ja syötiin lounaaksi kylmäsavulohileivät ja rieskaa munavoin kanssa. Sitten käytiin ostamassa Myllyn puodista kalanleivitysjauhoja ja rieskaryynejä. Antin teki vielä mieli syödä vitriiniin juuri tuotua herkullisen näköistä kesän marjoilla koristettua kakkua, joten otimme palat sitä, minkä jälkeen sitten päästiin taas matkaan. Enonkosken tien Prismasta ostimme juotavaa ja omenalörtsyt, ja sieltä ei ollutkaan enää pitkä matka Taipaleenniemeen, jonka maatilamatkailuyritys Lomamokkilan väki oli ostanut, kunnostanut ja avannut matkailijoille viime kesänä.

 

20200728_191944.jpg

Taipaleenniemi.

Me olimme varanneet jo vuosi sitten majoituksen Taipaleenniemestä tämän kesän oopperamatkaamme varten, mutta vaikka oopperajuhlat peruttiin tältä vuodelta, päätimme viettää viikon Savonlinnan maisemissa. Isän kuoleman ja hautajaisten takia siirsimme matkaamme kuitenkin parilla viikolla.

Taipaleenniemi on kauniilla ja rauhallisella paikalla Saimaan rannalla ja sen rakennukset on kunnostettu upeiksi majoitustiloiksi. Taipaleenniemen noin 100-vuotias päärakennus on alunperin rakennettu meijeriksi, joka sotavuosina maitopulan takia ajautui konkurssiin. Myöhemmin rakennuksessa toimi kansakoulu ja matkustajakoti. Työväenyhdistys hankki paikan omistukseensa 1970-luvulla.

 

20200728_175503.jpg

20200729_151913.jpg

Enonkosken hiekkaveistosnäyttely ja Kalastajan Kojun muikkuannos.

Vietimme Taipaleenniemessä rauhallisia päiviä. Tiistaina kävimme Enonkoskella hiekkaveistosten taidenäyttelyssä, joka tänä vuonna järjestettiin kotimaisten taiteilijoiden voimin. Kävimme myös syömässä paistettuja muikkuja paikallisessa Korpi Bistro -ravintolassa. Keskiviikkona, pyhän Olavin päivänä, kävimme Savonlinnan torilla, jossa iltapäivällä ei ollut enää normaaleja myyntikojuja, vaan myynnissä oli monessa kojussa metrilakua ja muita markkinatuotteita. Niinpä menimme Kalastajan Kojulle syömään paistettuja muikkuja, jotka olivat todella hyviä, rapeaksi paistettuja ja maukkaita.

 

20200730_134607.jpg

116604898_1444996349037669_5084460578963807975_n (1).jpg

Puolen tunnin tattisaalis ja Hilkan ja Fransun kanssa Taipaleenniemen saunan terassilla.

Torstaina Lomamokkilan tytöt Anna ja Ella lähtivät minulle oppaaksi tattimetsään, josta löysimmekin muhkean tattisaaliin. Itse keräämieni tattien lisäksi Anna ja Ella antoivat minulle osan omasta saaliistaan. He näyttivät tuntevan metsän ja sen tattipaikat tosi hyvin. Ella on kuulemma perheen tattiasiantuntija, joka käy yksinkin lähimetsässä keräämissä sieniä. Majapaikkamme keittiössä haihdutin tateista enimmät nesteet ja Lomamokkilan Kalle lupasi pakastaa ne, jotta ne säilyvät hyvinä kotiin asti. Perjantaina Hilkka ja Fransu tulivat Savonrannasta meitä tapaamaan Taipaleenniemeen. Paistoimme makkaraa grillikatoksessa, söimme Hilkan leipomaa kantarelli- ja mustikkapiirakkaa ja nautimme kesästä järven rannassa saunan aurinkoisella terassilla.

 

20200801_173742.jpg

German Lied -konsertin esiintyjät.

Lauantaina Lomamokkilan Laura antoi meille aamiaisella paikallisen lehden ja kertoi, että siinä tapahtumaosiossa ilmoitettiin muutamasta konsertista Savonlinnassa. Aamiaisen jälkeen varasinkin meille sitten liput German Lied -konserttiin, jossa Hartmut Höllin mestarikussin osallistujat esiintyivät lauantaina iltapäivällä Melartin-salissa. Katsomossa istuttiin vain joka toisella tuolilla, mutta kaikki halukkaat mahtuivat hyvin konserttiin, jossa laulajat pianistiensa kanssa esittivät saksalaisten ja itävaltalaisten säveltäjien (Franz Schubert, Robert Schumann, Hugo Wolf, Alma Mahler, Richard Strauss) yksinlauluja. Illalla mentiin Lomamokkilaan, jossa oli tarjolla erittäin herkullinen päivällinen. Alkuruokana oli ihanan kuohkeaa kukkakaalikeittoa ja pääruoaksi oravilaisen kalastajan pyytämää haukea maukkaine kastikkeineen ja oli myös lihapataa, joka nyt jäi maistamatta, kun kala oli niin hyvää. Tarjolla oli myös salaattia, lehtikaalimuhennosta, paistettuja herkkutatteja, tillikurkkua, perunasalaattia ja vaikka mitä. Jälkiruoaksi oli perinteistä pullavanukasta, jota meilläkin usein tehtiin kotona minun lapsuudessani.

Tuntui mukavalta käydä taas pitkästä aikaa konsertissa kuuntelemassa elävää musiikkia. Edellisestä konsertissa käynnistä olikin jo melkein viisi kuukautta aikaa. Maaliskuun kahdeksantena eli kansainvälisenä naistenpäivänä olimme Erkkolassa kuuntelemassa konserttia Lepopäivän ratoksi - lauluviihteen helmiä, jossa pianisti Seppo Hovi säesti sopraano Mari Paloa. Pian sen jälkeen alkoi korona-aika, jolloin ainoat esitykset nähtiin netissä striimattuina.

Sunnuntaina käytiin Punkaharjulla ja sen jälkeen istuttiin grillikodassa ja grillattiin taas makkaraa. Kerättiin majapaikkamme läheisyydestä kantarelleja kotiin vietäväksi ja iltapäivällä Lomamokkilassa oli Annan, Ellan ja Eeron (11, 9 ja 7 v) kesäsunnuntaisin järjestämä lettubaari, jossa he paistavat Lomamokkilaan ja Taipaleenniemeen majoittuneille muurinpohjalettuja. Letunmyynnillä he keräävät rahaa käytettäväksi perheen yhteisillä lomamatkoilla.

 

20200802_210552_001.jpg

Viikon aikana sää oli vaihteleva, mutta sateita saatiin kuitenkin hyvin vähän ja pääasiassa ne tulivat yöaikaan. Sunnuntai-iltana istuttiin saunan terassilla ja katseltiin sadepilvien lähestymistä. Ukkonenkin jyrähteli, tosin kaukana.

keskiviikko, 29. heinäkuu 2020

Isän hautajaiset

 

20190731_133703 (2).jpg

 

Viime viikon perjantaina kokoonnuimme isän perheenjäsenten ja läheisimpien ystävien kanssa Sipoon Valon kappeliin isän siunaustilaisuuteen. Edellisenä päivänä tapasin äidin ja Martin kanssa pastori Mirkko von Hintzen, joka oli isälle ja äidille tuttu pappi ja jonka oli toivottu suorittavan isän siunaaminen. Olin lähettänyt hänelle etukäteen isän 90-vuotisjuhlassa pitämämme puheen, jossa käytiin läpi isän elämän vaiheita syntymästä lähtien. Vietimme Mirkon kanssa parisen tuntia keskustellen isästä ja hänen elämästään, ja joimme myös kahvit, koska sehän kuuluu oleellisesti kohtaamisiin papin kanssa.

Isän siunauksen toimitti siis pastori Mirkko von Hintze ja kanttori Tiina Paloniemi huolehti tilaisuuden musiikista, joka oli lähes kokonaan kotimaista. Tilaisuuden alkusoittona oli Armas Järnefeltin Kehtolaulu, tilaisuuden virsinä laulettiin ruotsalaista alkuperää oleva Suvivirsi ja Jean Sibeliuksen säveltämä Soi kunniaksi Luojan, siunauspuheen jälkeen Tiina Paloniemi soitti huilulla Taisto Wesslinin ja Perttu Hietasen Nocturnen ja tilaisuus päättyi uruilla soitettuun Ilmari Hannikaisen Matkamiehen virteen (Niin kuin muuttolintusen tie). Suvivirsi oli mukana siksi, että isä halusi sairaalassa päivää ennen kuolemaansa tavata papin, ja hän jaksoi vielä silloin laulaa Suvivirren papin ja meidän muiden paikalla olleiden kanssa. Nocturne taas oli mukana siksi, että seuraavana aamuna olin isän luona sairaalassa ja soitin hänelle puhelimellani Nocturnen. Isä nukkui ja kun musiikki loppui sanoihin: "edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie", hän lakkasi hengittämästä.

"Sinä tulit aina jo ulko-ovelle, toivotit tervetulleeksi, otit avosylin vastaan. Sellainen sinä olit." Näin alkoi isän siunauspuhe. Siitä isän tunnisti, niinhän hän aina toimi, kun äidin ja isän luokse tuli käymään. Isän tunnisti hyvin myös kaikesta muusta, mitä Mirkko-pappi puheessaan kertoi. Oli etuoikeus saada kuulla omasta isästä niin henkilökohtainen siunauspuhe, muun muassa: "Kun viimein on katsottava lopusta alkuun, hyvä ja täysi elämä. Miten paljon lämpöä ja rakkautta sinua saattavien ihmisten katseissa."

Isän muistotilaisuus pidettiin Valon kappelia vastapäätä olevassa seurakuntatalossa, sen uudessa salissa, jonka hautaustoimiston rouva oli koristellut kauniiksi. Tilaisuudessa syötiin lohikeittoa ja täytekakkua kahvin kanssa. Muisteltiin isää ja iloittiin siitä, että hän oli saanut elää pitkän, 93-vuotisen elämän, ei aina helpon mutta hyvän, niin kuin hän itse on sanonut.

perjantai, 17. heinäkuu 2020

Isää muistellessa

 

20190731_133703 (2).jpg

 

Rakas Eino-isäni kuoli viime viikon perjantaina 93-vuotiaana Porvoon sairaalassa, jonne hänet oli viety viikkoa aikaisemmin keuhkokuumeen takia. Häntä hoidettiin ensin aktiivisesti antibiooteilla, mutta kun lääkkeet eivät tehonneet, aktiivinen hoito lopetettiin ja isä siirrettiin saattohoitoon.

Isän viimeiset päivät olivat täynnä iloa ja vilskettä, kun lapset, lapsenlapset ja lastenlastenlapset kävivät häntä tapaamassa. Isä nautti suuresti näistä tapaamisista ja yhtä tärkeitä ne olivat meille, jotka kävimme häntä katsomassa ja vietimme aikaa hänen luonaan. Olin paikalla, kun isä nukkui pois kauniisti ja rauhallisesti Wesslinin ja Hietasen säveltämän Nocturnen soidessa.

Isä oli hoidettavana Porvoon sairaalan osasto 3:lla. Hoito oli hyvää ja arvostavaa, ja olemme erittäin kiitollisia kaikille niille hoitajille ja lääkäreille, jotka osallistuivat isän hoitoon.