”Helsinki sai päänsäryn idästä”, kirjoitti HS:n kaupunkitoimituksen esimies Kalle Silfverberg tämän päivän Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun Merkintöjä-palstalla. Silfverberg kirjoittaa muun muassa, että ”Voitonhuuma on kauan sitten haihtunut, nyt jäljellä on ikävä jomotus.” Artikkelissa käsitellään Helsingin operaatiota, jolla osa Sipoosta siirrettiin Helsingin omistukseen. Helsingin pitäisi päättää ennen kesää, mitä mieltä se on Östersundomin alueen yleiskaavasta, jota on työstetty Helsingin, Vantaan ja Sipoon yhteistyönä. Lähivuosina ei kuitenkaan alueella tapahdu mitään, koska Ely-keskuksen mukaan rakentamisaikeet ovat uhka ruisrääkkien, pyiden ja kehrääjälintujen elinpiirille sekä muillekin luontoarvoille.

Silfverberg kirjoittaa, että ”Helsinki voisi hankkia Suomen valtiolta poikkeusluvan viittaamalla elintärkeisiin yhteiskunnallisiin intresseihin, mutta edessä olisi väistämättä eurooppalainen oikeusjuttu.” ja että ”Näyttää siltä, että pitkälle tulevaisuuteen Helsingillä on kaukoidässä mukavan maaseutumainen siirtomaa. Siellä on kehrääjänkin hyvä olla.”

Meitä sipoolaisia harmitti kovasti, kun Helsinki vei meiltä suuren osan maa- ja ranta-alueesta sekä asukkaista. Nyt harmittaa vielä enemmän, kun Helsinki ei pysty tekemään sille mitään. Olivathan Sipoon Natura 2000 -alueet jo silloin tiedossa, kun Helsinki toteutti operaationsa.

Aamun televisiouutisissa kerrottiin, että arktisten lintujen muutto on myöhässä. Jos säät muuttuvat suosiollisiksi, ensi viikolla satojatuhansia valkoposkihanhia, sukeltajasorsia, kuikkalintuja ja kahlaajia tulee muuttamaan pitkin Suomenlahtea kohti arktista tundraa. Joinakin keväinä hanhet ovat muuttaneet suurina auroina meidän kotimme yli, ja kun olemme nukkuneet ikkunat auki, usein aamuisin on alkanut kuulua niiden voimakasta ääntelyä. Silloin olemme aina juosseet pihalle niitä katsomaan.

Äiti ja isä olivat pyytäneet minua seuraksi katsomaan tänään iltapäivällä Amalian kutsumus -musiikkinäytelmää Vantaalle Lumon monitoimikeskukseen, jonka 325 hengen Lumo-salissa en ollut aikaisemmin käynytkään. Veikko kuljetti meidän runsaan kymmenen hengen porukkamme Vantaalle.

DSCN2345.JPG

Äiti ja isä odottavat näytelmän alkamista.

Amalian kutsumus -näytelmän on kirjoittanut Suomen Lähetysseuran musiikki- ja taidetoiminnan koordinaattori Päivi Mattila. Hän on myös säveltänyt näytelmän musiikin, hän esiintyy näytelmässä sekä soittaa pianoa näytelmän neljän muusikon orkesterissa. Näytelmän on ohjannut Antti Sevanto.

DSCN2350.JPG

Näytelmän ilmaisessa käsiohjelmassa oli poikkeuksellisen paljon tietoa.

Amalian kutsumus perustuu tositapahtumiin Amalia Starckin (myöhemmin Ingman, Skoglund ja Diehl) elämästä ja kutsumuksesta 1800-luvun lopulla. Amalia syntyi 1841 Räisälässä ja kesällä 1867 hän meni naimisiin Padasjoen leskikirkkoherran Magnus Ingmanin kanssa. Seuraavana keväänä hän jäi leskeksi ja kirkkoherran suuren lapsikatraan huoltajaksi. Vuonna 1870 hän kihlautui Ambomaalle lähetysoppilaaksi lähdössä olevan Gustaf Skoglundin kanssa. Ambomaa on maakunta Namibian pohjoisosassa.

Vasta yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen Amalia sai Lähetysseuran johtokunnalta luvan matkustaa Ambomaalle, jossa hän ja Gustaf menivät heti naimisiin. Viisi viikkoa häiden jälkeen Gustaf sairastui ja kuoli ja Amaliasta tuli jälleen leski. Amalia tahtoi jäädä Afrikkaan, vaikka yksinäinen nainen aiheuttikin perheiden keskellä ristiriitoja ja hänen haluttiin palaavan Suomeen. Hän sai kuitenkin lähetysjohtajalta luvan jäädä Ambomaalle, ja hän alkoi opettaa paikallisia lapsia. Parin vuoden kuluttua Amalia avioitui kolmannen kerran myös leskeksi jääneen saksalaisen lähetyssaarnaajan Philipp Diehlin kanssa. He saivat kaksi lasta. Amalia kuoli 65-vuotiaana ja hänet on haudattu Namibiaan.

Amalian kutsumus oli hienosti tehty paikoin hyvinkin koskettava musiikkinäytelmä. Marika Westerling oli hyvin uskottava Amalian roolissa ja hän myös lauloi kauniisti. Näytelmän esittäjinä oli sekä suomalaisia että Suomessa asuvia namibialaisia. Näytelmää oli miellyttävä seurata, kun näyttelijät puhuivat selvästi ja laulujen sanoistakin sai hyvin selvää. Näyttämölle heijastetut kuvat täydensivät hyvin tarinaa.

DSCN2353.JPG

Antti oli virittänyt kameran telkän pöntön suuaukon suuntaan, mutta telkkä ei suvainnut näyttäytyä niinä aikoina, kun hän päivysti kameran vieressä.