Eilen vietimme taas Rianan kanssa yhdessä iltapäivän tunnit koulun jälkeen. Katselimme televisiosta miesten keihäänheiton loppukilpailua, joka oli tosi kovatasoinen. Pitkämäen pronssimitaliin täytyy olla tyytyväinen, sillä niin ylivertaisia olivat Kenian Yego ja Egyptin Abdelrahman, ettei heille kukaan voinut mitään. Yegon melkein 93 metrin hirmuheiton jälkeen jännitys vähän latistui. Keihäskisaa oli kuitenkin kiva katsoa, kun mukana oli kaksi suomalaista.

Viime aikoina minulla on lukeminen jäänyt aika vähäiseksi ja lisäksi minulla on ollut luettavana useita kirjoja samanaikaisesti. Olen tehnyt aika innokkaasti Jarkon kuvakirjaa ja senkään takia en ole ehtinyt lukea. Viimeksi sain luetuksi pari dekkaria; ensin Pirjo Tuomisen Mailis Sarka -senioridekkarisarjan viidennen osan Varjo vierellä käy (2015, 266 s.) ja sitten Leena Lehtolaisen Maria Kallio -romaanin Surunpotku (2015, 432 s.).

Tuomisen Varjo vierellä käy kertoo vanhusten äkillisistä kuolemista, kadonneista lääkkeistä ja varkauksista. Joku tekee tuhojaan ihmisten kodeissa ja hoitolaitoksissa. Mailis Sarka tapaa vanhan tuttavansa Olli Seiskarin, jonka vaimo on kuollut yksityissairaalassa. Olli Seiskari uskoo, että vaimon kuolemassa on jotain hämärää, erityisesti sen jälkeen, kun hän itsekin on vaarassa joutua samanlaisen käsittelyn kohteeksi. Myös muita vanhusten yllättäviä kuolemantapauksia ruvetaan uudelleen selvittämään.

Helsingissä oli jo kauan liikkunut kuoleman kylväjä kuin varjo arkisen ihmiselon taustalla. Menneisyyden kaiut hautautuivat yksi toisensa jälkeen niin kuin uhritkin. Kukaan ei tuntunut huomaavan mitään mainittavaa, vanhuksia kuoli, mutta sehän tuntui olevan vanhusten tehtävä.

Mailis Sarka joutuu sekaantumaan myös toisenlaiseen juttuun, jossa kaksi tasavahvaa hakijaa kilpailee museon johtajan paikasta. Mailis on vuorineuvos Wallasvuon uskottu ja kun Wallasvuo on estynyt, Mailis auttaa häntä Wallas-museoiden johtajan valinnassa.

Aikaisemmat Mailis Sarka -sarjan romaanit ovat olleet minusta kiinnostavampia ja jännittävämpiä kuin tämä viides osa. Jossain artikkelissa kerrottiin, että Varjo vierellä käy on sarjan viimeinen osa. Tuntuukin siltä, että Tuominen olisi jollain tavalla halunnut vetää yhteen Mailis Sarka -tarinat tähän viimeiseen romaaniinsa ja siksi kertomus on hieman sekava. Mailis Sarka ei nyt osallistu rikosten selvittelyyn kovinkaan aktiivisesti vaan enemmänkin seuraa tilannetta sivusta. Aikaisemmissa romaaneissa minua on viehättänyt juuri Mailis Sarkan tarkkanäköisyys ja aktiivinen asioihin paneutuminen.

Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarin Surunpotku tarina alkaa Juvalla keväällä 1985, jolloin tapahtuu hiihto-onnettomuus. Sen jälkeen palataan tähän päivään. Tapiolan kirkosta löytyy jalokiviasiantuntija Jaakko Pulman ruumis. Jaakko Pulma on naimisissa kansanedustaja Henna Pasanen-Pulman kanssa ja vuoden 1985 onnettomuuden uhri Minna on Hennan sisar. Komisario Maria Kallio ja hänen kollegansa tutkivat Tapiolan kirkon tapausta ja pian löytyy yhteys vuoden 1985 hiihto-onnettomuuden ja Jaakko Pulman kuoleman välillä.

Nulppolan mäki vei lujaa, Minna haki muna-asentoa. Hän tunsi kuusikilomerisen harjoitusladun, tiesi missä kohtaa alamäkeä olisi pomppu...Minna ei ehtinyt huomata ladun yli pingotettua läpikuultavaa narua ennen kuin törmäsi siihen. Hän kierähti sen yli, sukset irtosivat ladusta, kädet haroivat turhaan tasapainoa. Äidin neulomasta punaraitaisesta piposta ei ollut suojaksi, kun hänen päänsä iskeytyi kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla kiveen.

Surunpotku alkaa vauhdikkaasti, mutta loppua kohden vauhti hiipuu ja tarina jää jotenkin junnaamaan paikoilleen. Loppuratkaisukin tuntuu pitkitetyltä.

Sekä Tuomisen että Lehtolaisen tarinassa rikoksiin syyllinen kokee tulleensa lapsena syrjityksi ja kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Nyt he ovat sitten päättäneet hakea hyvistystä ja kostaa kärsimänsä vääryydet.