P1220520.JPG

Minna Lindgrenin Kaukorakkaus (2019, 234 sivua) kertoo 82-vuotiaasta Kauko Koskisesta, eläkkeellä olevasta Tilastokeskuksen ATK-päälliköstä. Kauko on järjestyksen mies, jonka koti on aina siisti, ja erityisen siisti koti on sen jälkeen, kun Kaukon muistisairas vaimo Pirkko on muuttanut dementiakoti Unholaan. Kaukon talon kellarissa asuvat Kaukon poika Timo ja tämän poika Mickey, jotka ovat e-urheilijoita ja joita Kauko elättää.

Nyt Kaukon tietokirjat olivat aakkosjärjestyksessä aiheen mukaan. Vaatteensa hän oli viikannut kaappiin väreittäin. Valkoisia paitoja oli eniten, yhteensä neljä, sitten oli kaksi vaaleansinistä ja yksi ruskea sekä yksi kirjava ruutupaita, jota hän ei koskaan käyttänyt. Se oli lahja vaimolta, eikä hän raaskinut heittää sitä pois. Ehkä hän jonain päivänä olisi niin rempseä, että kulkisi ihmisten ilmoilla ruutupaidassa kuin maanviljelijä.

Kauko vierailee joka päivä Unholassa vaimoaan tapaamassa. Hän kampaa vaimonsa hiukset ja onpa hän opetellut netin ohjeiden mukaan tekemään nutturankin vaimolleen, hän lukee vaimolleen päivän lehdet ja vie tämän pyörätuolissa ruokalaan ja auttaa syömisessä. Hän myös pesee vaimonsa, pukee yöpaidan, peittelee tämän ja lukee iltasadun. Kaukon vierailuihin Unholassa ei kuitenkaan suhtauduta positiivisesti ja hänestä on tehty useita valituksia. Hänen jatkuvan oleskelunsa asiakkaiden huoneissa sanotaan olevan toimintaohjeiden vastaista ja vaarantavan potilasturvallisuuden ja Unholan asiakkaiden intimiteettisuojan. Lopulta Kauko saa porttikiellon Unholaan.

Kun Kaukolle nyt jää ylimääräistä aikaa hän rupeaa muistelemaan nuoruuttaan ja nuoruudessaan kokemaansa suurta rakkauden tunnetta. Rakkautensa kohteeseen Liisaan Kauko tutustui Hietaniemen hautausmaalla, jossa he molemmat olivat kesätöissä. Kaukolla on nyt aikaa tutustua ja ottaa käyttöön uutta teknologiaa, kun hän sen avulla etsii tätä nuoruutensa suurta rakkautta, jota hän ei ole koskaan pystynyt unohtamaan.

 

P1220524.JPG

Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni - Aleksis Kiven elämänkertomus  (2018, 272 sivua) on kuvaus kirjailija Aleksis Kiven (1834-1872) elämästä ja kuolemasta.

Jos tuomari Carl Henrik Adlercreutz toukokuussa 1797 tuikkasi tiineeksi nurmijärveläisen Maria Juhontyttären, vahinko ei pilannut kenenkään elämää, pikemmin päinvastoin. Lapsi syntyi suurin piirtein säädyllisessä pika-avioliitossa. Käytetty morsian kelpasi merimies Antti Stenvallille, jota painosti ruokko-oikeudenkäynti toisesta äpärästä. Yhdeksän kuukautta sitten oli Stenvall seilannut kaukana siitospaikalta, mutta pappi korjaili kirkonkirjojen päivämäärää. Adlercreutzit avustivat avioparia, joka kiikkerässä elämäntilanteessa sai asunnon Helsingin Kruununhaasta.

Yllä mainittu tarina Aleksis Stenvallin isoisästä aloittaa Keskisarjan kirjoittaman Aleksis Kiven elämänkertomuksen. Jos tämä tarina pitäisi paikkansa, Aleksis Kiven isoisä olisi aatelisen Adlercreutzin poika. Näin on tähän asti uskottu olevankin, mutta juuri tällä viikolla saatiin vahvistus siihen, että asia ei pidä paikkaansa. Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa lähdettiin selvittämään asiaa kahden sukututkijan, Jere Markkasen ja Antti Kivivallin, kanssa. Antti Kivivalli on kaukaista sukua Aleksis Kivelle ja hänen lisäkseen DNA-testiin saatiin mukaan Carl Henrik Adlercreutzin ja Aleksis Kiven veljen Emanuelin jälkeläiset. Kun testin tulokset tulivat, pystyttiin niiden perusteella todistamaan, että Aleksis Kiven isoisä oli merimies Antti Stenvall eikä Carl Henrik Adlercreutz.

Carl Henrik Adlercreutzin suora jälkeläinen kansanedustaja Anders Adlercreutz, joka edusti testissä Adlercreutzin sukua, kertoi tuloksen kuultuaan olevansa pettynyt. Hän kertoi, että heidän perheessään ja suvussa asiaa oli pidetty melko todennäköisenä ja sitä oli kerrottu lapsillekin.

Aleksis Kivi, oikealta nimeltään Alexis Stenvall, oli Annastiina-äitinsä kultapoika, jonka lapsuusaika oli mukavaa, kun hän sai kuljeksia metsissä ja touhuta omiaan. Eerikki ja Annastiina eivät pakottaneet nuorinta poikaansa raadantaan, vaikka se terveen järjen mukaan oli kaiken A ja O. Aleksilla oli "harrastuksia" ennen kuin sanaa käytettiinkään. Vilpoisessa vinttikamarissa hän askarteli ja piirusti isän lahjoittamilla väriliiduilla. Koulunkäynti oli välillä takkuista, mutta vihdoin viimein Aleksis pääsi ylioppilaaksi. 24-vuotiaana hän kirjoittautui Helsingin Keisarillisen Yliopiston historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Varattomana hän sai vapautuksen lukukausimaksuista. Yliopistolla hän kuunteli suomen ja modernin kirjallisuuden sekä historian luentoja, mutta ei tenttinyt mitään, vaan ryhtyi kirjailijaksi.

Ei ole tiedossa, miten Kivi ja Charlotta Lönnqvist tutustuivat toisiinsa, mutta 29-vuotias Kivi alkoi viihtyä 48-vuotiaan mamselli Charlotta Lönnqvistin ruokavieraana ja Charlotan isän perua olevasta sotilastorpasta Fanjunkarsista hänelle löytyi oma kamari talon päädystä ja rauha kirjoittaa. Aleksis Kiven ainoa romaani Seitsemän veljestä ilmestyi 1870. Romaani sai ristiriitaisen vastaanoton, ja  Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvist kirjoitti heti romaanin ilmestyttyä Finlands Allmänna Tidningissä julkaistun murhaavan arvostelun. Romaanille ei juurikaan löytynyt puolustajia.

Kiven terveys ja mielenterveys horjuivat ja tilanne paheni talvella 1871, jolloin häntä ei enää voitu pitää Fanjunkarsissa, vaan hänet toimitettiin keväällä Uudelle Klinikalle ja sieltä Lapinlahteen. Lapinlahdella hänet todettiin parantumattomaksi, ja kun kukaan ei ollut valmis maksamaan hänen oleskeluaan Lapinlahdella, hänen veljensä Alpertti lupautui ottamaan hänet keväällä 1872 kotiinsa Syvälahden mökille, jossa Aleksis Kivi kuoli vuoden 1872 viimeisenä päivänä viimeisinä sanoinaan tarinan mukaan "Minä elän, elän.". 1900-luvun alussa Kiven arvostus nousi ja siitä lähtien häntä on pidetty Suomen kansalliskirjailijana.