Päivällä menin Rianaa vastaan koululle ja vietimme iltapäivän yhdessä. Koska äitienpäivä on lähellä, Riana teki pienen lahjamaalauksen akryyliväreillä. Lisäksi hän teki äitinpäiväkortteja isoäideille ja isomummeille. Muiden korttien teossa sain toimia apurina, mutta minulle tulevaa korttia tehtäessä jouduin katselemaan muualle. Kysyin Rianalta, mitä hänen mielestään taide on. Hän sanoi, että se on sellaista, missä on paljon väriä eikä se välttämättä esitä mitään.

Illalliseksi teimme perinneruokaa: silakkalaatikkoa suolasilakoista. Silakat pantiin eilen illalla likoamaan, jotta niistä lähtisi enin suolaisuus. Tänään etsimme perinnekeittokirjoista ja netistä silakkalaatikon ohjeita, jotka pieniä eroja lukuunottamatta olivat hyvin samanlaisia. Silakkalaatikko on sen verran yksinkertainen ruoka, ettei siinä hirveästi ole muuntelumahdolisuuksia. Katsoin mielenkiinnosta myös Risto ja Ritva Lehmusoksan kirjoista Jean Sibeliuksen pöydässä ja Urho Kekkosen pöydässä, millaista silakkalaatikkoa Ainolassa aikanaan tehtiin ja millainen silakkalaatikko kalaruokien ystävälle Urho Kekkoselle maistui.

Loppujen lopuksi meidän silakkalaatikkomme tehtiin hieman muunneltuna netin Kotikokki-ohjeen mukaisesti. Perunat kuorittiin ja viipaloitiin ja liotetut suolasilakat fileoitiin. Perunat, silakat ja pekoni ladottiin kerroksittain voideltuun uunivuokaan. Munista, maidosta ja pippureista tehtiin seos, joka kaadettiin vuokaan. Päällimmäiseksi lisättiin loput pekonit ja vuoka pantiin uuniin puoleksitoista tunniksi. Siitä tuli oikein hyvää.

Uusimmassa tänään ilmestyneessä Kotiliedessä 10/2015 oli artikkeli ”Aino eli Jannelleen”, jossa kerrottiin Aino Sibeliuksesta ja perheen kodista Ainolasta, ”jossa oltiin hiirenhiljaa, kun isä sävelsi.” ”Aino Sibelius kulkee puutarhassa vaaleassa hellehatussaan ja tutkii, joko tomaatit ovat kypsyneet. Ainolan keittiössä hän keskustelee apulaisensa Aino Karin ja Helmi Vainikaisen kanssa päivällisestä. Valmistettaisiinko kuharullia sienimuhennoksen kera vai läskisoosia? Lempipaikassaan, kirjastohuoneen nojatuolissa, hän laskee kädet syliinsä ja uppoutuu kuuntelemaan miehensä musiikkia.”

DSCN2313.JPG

Kirjan ja ruusun päivän tämän vuoden kirjailijan Kari Hotakaisen kirjoittama kirja Kantaja (2015, 140 sivua) on minä-muodossa kirjoitettu tarina Timo Kalliosta, teoreettista filosofiaa opiskelleesta filosofian maisterista, josta piti tulla tutkija ja yhteiskunnallinen keskustelija, mutta asiat eivät menneet toivotulla tavalla. Valmistumisen jälkeen Timo on yrittänyt saada koulutustaan vastaavaa työtä, mutta päätynyt akateemiseksi työttömäksi.

Kun Timo ei ole löytänyt koulutustaan vastaavaa työtä, hän tajuaa, että hänen pitää hakea luonnettaan vastaavaa työtä. Monien erilaisten määräaikaisten työtehtävien jälkeen hän päätyy seurakuntayhtymän määräaikaiseksi puistotyöntekijäksi. Jo ensimmäisenä työpäivänään hän huomaa pitävänsä uudesta työstään, johon kuuluu nurmikon leikkaamista kuolleiden päältä, lehtien haravointia, pudonneiden puunoksien ja kuihtuneiden kukkien keräämistä haudoilta sekä suntion ja haudankaivajan avustamista hautojen valmistelussa.

Eräänä päivänä Timoa pyydetään kantamaan erään vainajan arkkua, koska vainajalla ei ole riittävästi omaisia kantajiksi. Kahden viikon kuluttua tulee toinen samanlainen pyyntö. Joskus hän auttaa suntiota kappelissa ja kirkossa ja pääsee seuraamaan siunausrituaaleja. Hän rupeaa miettimään siunauspuheita öisin ja vaikka hän yrittää unohtaa hautajaiset ja siunaustilaisuudet, hän ei siinä onnistu vaan alkaa kärsiä unettomuudesta.

Sitten tulee yksi plankkotapaus, eli tapaus, jolloin vainajalla ei ole siunaustilaisuudessa ketään omaisia saattamassa, vaan paikalla siunaustilaisuudessa ovat vain pappi, kanttori, suntio, Timo ja neljä muuta puistotyöntekijää. Vainajan elämä rupeaa mietityttämään Timoa ja hän ryhtyy kirjoittamaan muistokirjoituksia ja lukemaan näitä kirjoituksia omaisettomille vainajille. Muistokirjoituksissaan hän kehittelee mielikuvituksensa avulla näille vainajille elämäntarinan.

Timo elää yksin ja hän on ollut yksin sen jälkeen, kun hänen nuoruudenaikainen seurustelusuhteensa Hannelen kanssa on päättynyt. Hän muistelee kaiholla edelleenkin Hannelea ja yrittää tavoittaa hänet. Lopulta näin käykin ja Timo ja Hannele sopivat tapaamisen pubissa vastapäätä asemaa. Kirja päättyy toiveikkaasiin tunnelmiin. ”Pysähdyin pubin ikkunan taakse. Hän (Hannele) pelasi hedelmäpelia ja joi kahvia. Hän ei huomannut minua. En halunnut mennä heti sisään. Halusin pysäyttää hetken. Tämä oli se iso kuva, josta suntio oli puhunut. Minä olin nyt etualalla. Ensimmäistä kertaa elämässäni.”

Kantaja oli tunteisiin vaikuttava ja lämminhenkinen kirja. Se oli paikoin hyvin hauska ja paikoin tunnelma oli surumielinen. Kirjan 140 sivulla Timo tuli yllättävänkin tutun tuntuiseksi.