Outi Pakkasen uusin Anna Laine -dekkari Helmimies (2019, 317 s.) kertoo Ullanlinnassa erakoituneena asuvasta sarjakuvataiteilija Erik Elmarista, joka on isotätinsä kuoltua perinyt tämän asunnon. Erik pukeutuu mielellään naisten vaatteisiin ja joskus hän lähtee uloskin naiseksi pukeutuneena. Hänellä ei ole perhettä, mutta hänellä on velipuoli Peter, jonka tuhlaileva elämäntapa nykyisen vaimonsa Jannikan kanssa on saattanut Peterin ja hänen perheensä elämän katastrofin partaalle. Peterillä on Jannikan kanssa pieni tytär Miinaliina ja entisen vaimonsa Raisan kanssa kaksospojat Frans ja Emil. Peter vihaa velipuoltaan, koska katsoo tämän vieneen itselleen kuuluneen perinnön.

Ja sitten asianajotoimiston pääosakas ja isotädin varainhoitaja ("mies on varmaan samaa ikäluokkaa kuin vainajakin", Peter oli puuskahtanut myöhemmin Jannikalle) luki narisevalla yksitoikkoisella äänellä lyhyen mutta täysin yksiselitteisen testamentin. / Isoveli Erik Elman perisi kaiken. Aivan kaiken, lukuun ottamatta kahta pientä suttuisen näköistä merimaisemataulua. ne isotäti halusi jättää "muistoksi Peterille, joka on aina rakastanut merta".

Tapahtuu murha, ja kuten tavallista, useilla uhrin lähipiiriin kuuluneillä näyttäisi olevan syynsä toivoa tämän kuolemaa. Murhatutkimus etenee, ja Anna Lainekin omalta osaltaan uuden mäyräkoiransa Justiinan kanssa kytkeytyy tarinan henkilöiden kuvioihin, tosin aikaisempaa pienemmässä roolissa.

Anna Laine -dekkareita on sikäli mukava lukea, että niissä ei kuvailla väkivaltaa ja myös siksi, että niissä asiat etenevät rauhallisesti kohti syyllisen löytymistä. Niiden tapahtumapaikkana Helsinki on kiva, kun se on sen verran tuttu, että tapahtumapaikat pystyy tunnistamaan. Helmimies ei kuitenkaan jostain syystä saanut minua kovasti innostumaan, vaikka kyllä varmaan jatkossakin, jos Outi Pakkanen näitä Anna Laine -dekkareita vielä kirjoittaa, ne tulevat luetuiksi.