P1110766.JPG

 

Järvenpään yhteiskoulu vuonna 1961, jolloin vietettiin lisärakennuksen vihkiäiset. Vasemmalla olevassa siivessä, jonka ikkunat ovat katon rajassa, oli juhlasali.

 

Luokkatoverit ovat henkilöitä, joiden kanssa viettää lapsuudestaan ja nuoruudestaan parhaimmillaan tai pahimmillaan yli kymmenen vuotta. Siksi onkin luonnollista, että joidenkin luokkakavereiden välille syntyy ystävyyssuhteita, jotka kestävät jopa läpi koko elämän. Vaikka näin syvää ystävyyssuhdetta ei syntyisikään, luokkatoverit ovat joka tapauksessa merkittävässä osassa elämän aikana tavattujen ihmisten verkostossa.

 

Minun ja luokkatovereitteni kouluajoista on jo vuosikymmeniä, mutta nyt tuntui olevan oikea hetki järjestää luokkakokous ja yrittää löytää mahdollisimman suuri joukko samaan aikaan Järvenpään yhteiskoulussa luokanvalvojamme Elvi Päivänsalon, Päikin, luokalla opiskelleita. Olimme tavanneet neljän luokkakaverini, Helenan, Leilan, Liisan ja Jaakon, kanssa Järvenpään yhteiskoulun ja lukion senioreiden symposiumeissa ja keskustelleet luokkakokouksen järjestämisestä, ja lopulta sitten viime vuoden lokakuun symposiumin jälkeen päätimme ryhtyä toimeen.

 

Ensimmäisessä tapaamisessamme päätimme luokkakokouksen ajankohdaksi huhtikuun 2017. Päätimme myös, että tapaamme Suomi 100 vuotta -juhlavuoden merkeissä. Seuraavaksi aloimme etsiä luokkatoveriemme yhteystietoja. Niitä etsittiin muun muassa VRK:n sähköisestä osoitepalvelusta, paikallislehtiin laitettiin ”etsintäkuulutus” ja jo tavoitetuilta kyseltiin heidän tiedossaan mahdollisesti olevista luokkatovereistamme. Kaikkia luokkatovereita ei tavoitettu, osa oli kuollut ja joidenkin yhteystietoja ei löydetty etsinnöistä huolimatta. Kaikille niille, joiden yhteystiedot, postiosoite, sähköpostiosoite tai puhelinnumero, saatiin selville, lähetettiin tieto tulevasta luokkakokouksesta ja luvattiin lähempänä luokkakokouksen ajankohtaa lähettää kutsu ja yksityiskohtaiset tiedot tapahtumasta.

 

Lauantaina 22.4. puolenpäivän aikaan Järvenpään taidemuseolle alkoi saapua tutuntuntuista väkeä. Jotkut luokkatoverit olivat helposti tunnistettavissa, joidenkin osalta piti hieman miettiä. Kaikkiaan luokkakokoukseemme osallistui 21 oppilasta ja kaksi opettajaa; kuvaamataidon opettaja Anna ja ruotsin opettaja Pirkko. Järvenpään taidemuseossa meidän ryhmällemme oli järjestetty draamaopastus, jossa Marika Sampo-Utriainen Elisabeth Järnefeltin roolihahmossa kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Pietarissa, avioliitostaan Alexander Järnefeltin kanssa sekä lapsistaan, joista tuli omilla aloillaan tunnettuja taiteilijoita ja vaikuttajia. Myös Elisabeth Järnefelt itse oli merkittävä suomalaisen kulttuurin kehittäjä ja innoittaja. Draamaopastus oli kiinnostava ja myös Elisabeth Järnefelt -näyttely, johon emme nyt ehtineet paneutua, vaikutti niin kiinnostavalta, että näyttelyyn täytyy mennä tutustumaan paremmin.

 

Taidemuseolta ajoimme muutaman kilometrin päähän Villa Kokkoseen, jossa luokkakokouksemme jatkui. Ensin Villan isäntä Antti tutustutti meidät Alvar Aallon suunnittelemaan Villa Kokkoseen ja myös Villa Kokkosen ensimmäiseen isäntään Joonas Kokkoseen, ja sen jälkeen Villan isäntäväki, pianisti Elina ja baritoni Antti, esitti meille Elinan sovituksen Finlandia-hymnistä, Villa Kokkosen tunnuslaulun Tuonne taakse metsämaan sekä laulun O sole mio. Isäntäparin esitysten jälkeen Jaakko piti nimenhuudon ja kertoi, ketkä luokkatovereistamme olivat lähettäneet terveisensä tilaisuuteemme, koska eivät päässeet osallistumaan. Vietettiin myös hiljainen hetki kuolleiden luokkatovereidemme muistoksi.

 

Villa Kokkosen patapöydästä söimme herkullisen kana- ja kasvispata-aterian, minkä jälkeen ohjelmamme jatkui. Helena-kaimani luki Oppikouluun pyrkivän oppaasta, millaisia äidinkielen ja matematiikan tehtäviä mekin ratkoimme oppikouluun pyrkiessämme. Meidän pääsykokeemme oli aikanaan kesäkuun ensimmäisenä ja toisena päivänä ja kolmantena päivänä saimme tiedon siitä, ketkä on hyväksytty Järvenpään yhteiskouluun.

 

Minä kerroin luokanvalvojamme Päikin elämäkertatietoja, joita olin saanut Järvenpään yhteiskoulun ja lukion senioreiden sivuilta, Järvenpään koululaitoksen satavuotishistoriasta sekä puhelinkeskustelusta Päikin sisarentyttären Hilkka Päivänsalon kanssa.

 

Ruotsin opettajamme Pirkko kertoi muutaman hauskan muiston opettaja-ajaltaan. Pirkko tuli opettajaksi Järvenpään yhteiskouluun vuonna 1964, jolloin hän oli alle 30-vuotias. Koululla järjestettiin iltamatyyppisiä juhlia, joissa oli myös tanssia. Eräs poikaoppilas oli tanssittanut Pirkkoa ja tanssin loputtua todennut hänelle, että opettaja on tainnut tanssia paljonkin nuoruudessaan. Tähän Pirkko kertoi vastanneensa, että kyllä hän on nyt vanhemmallakin iällä jatkanut tanssiharrastusta. Pirkko kertoi myös, kuinka opettajainhuoneessa oli eräiden iäkkäiden opettajien aloitteesta keskusteltu siitä, onko sopivaa, että koulun juhlissa tanssitaan muun muassa letkajenkkaa. Päikki, joka säesti näitä oppilaiden tansseja, oli selittänyt, että kyseessä oli pupuhyppely, ei mikään letkajenkka. Jossain vaiheessa opettajanhuoneessa oli Pirkon kertoman mukaan myös keskusteltu siitä, saavatko ensimmäisen luokan oppilaat sinutella opettajia. Eräs opettajista oli todennut, että hänelle ei ainakaan ole suurta eroa sillä, sanooko oppilas hänelle, että ”haistakaa paska” vai ”haista paska”. Näin siis opettajainhuoneessa yli puoli vuosisataa sitten.

 

Koulumuistelujen jälkeen joimme vielä kahvit. Kahvin kanssa oli tarjolla Villa Kokkosen maukasta suklaa-omenakakkua. Päivä oli ollut mukava ja aika oli mennä hurahtanut nopeasti, ja koska olisi ollut vielä paljon keskusteltavaa ja muisteltavaa, päätimme tavata uudelleen vuoden kuluttua huhtikuussa.