Vihdoinkin pitkästä aikaa eilen perjantaina oli aurinkoinen päivä, vaikka aurinko rupesikin paistamaan vasta myöhään ilapäivällä. Samalla lämpötila nousi seitsemääntoista asteeseen. Kävimme Maria-Liisan kanssa juhlistamassa hänen runsaan parin viikon takaista syntymäpäiväänsä Gumbostrand Konst & Formissa. Söimme lounaan; minä söin lohikeittoa ja Maria-Liisa vuohenjuustosalatin. Molemmat olivat erinomaisia. Katselimme myös kesänäyttelyn sekä Nanna Suden näyttelyn teokset. Minäkin syvennyin niihin nyt vähän tarkemmin, kun avajaisissa niiden katseleminen oli hyvin pintapuolista. Paikalla oli yllättävän vilkasta, sekä näyttelyssä että bistrossa oli väkeä mukavasti.

TL Turvatekniikan haikarakamera Koski Tl:ssä ei ole toiminut kovin luotettavasti. Välillä kamera on ollut aivan pimeänä ja välillä se on osoittanut jonnekin muualle kuin haikaranpesään. Haudonta näyttää jatkuvan, enkä ole huomannut, että kuoriutuneita poikasia olisi tullut lisää.

DSC07412.JPG

Lisa Genovan kirjoittama Edelleen Alice (Still Alice) (suomentanut Leena Tamminen, 2010, 284 sivua) oli kirja, joka oli luettava saman tien alusta loppuun, vaikka pari muuta kirjaa oli kesken ja odotti lukemista. Eikä tarinan käsittely päättynyt siihen, kun kirja oli luettu, vaan se mietityttää yhä edelleenkin.

Kirjan päähenkilö Alice Howland on viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori, opettaja ja tutkija Harvardissa. Hän on menestynyt työssään, hänellä on menestynyt tutkija-arviomies John ja kolme aikuista lasta. Hän harrastaa juoksemista ja on erittäin hyvässä fyysisessä kunnossa. Eräänä aivan tavallisena päivänä hän ollessaan juoksulenkillä tutussa paikassa kilometrin päässä kotoa huomaa, ettei hän tiedä, missä päin hänen kotinsa oli. Hän joutuu pakokauhun valtaan, mutta hetken kuluttua maisema alkaa näyttää taas tutulta ja hän osaa juosta kotiinsa. Vähitellen Alicelta alkaa kuitenkin kadota tavaroita ja myöhemmin myös sanoja. Ensin hän epäilee kaiken johtuvan vaihdevuosista tai stressistä, mutta sitten hän kuitenkin menee lääkäriin, jonka diagnoosi on, että Alicella on varhaisiän alzheimerintauti.

Alicen taudin etenemistä kuvataan kirjassa kuukausittain syyskuusta 2003 syyskuuhun 2005. Alice joutuu luopumaan työstään ja ajan myötä hän näyttää kadottavan otteensa elämään ja arkeen. Häneltä katoavat tavaroiden ja sanojen lisäksi myös läheisten ihmisten nimet. Alice kehittelee itselleen erilaisia muisti- ja apukeinoja, jotka auttavat aluksi, mutta vähitellen tilanne vain heikkenee. Kuitenkin, kuten kirjan takakannessa kuvataan: ”Vaikka ulkopuolisen silmin Alica näyttää kadottavan otteensa arkeen ja elämään, hän itse kokee pitävänsä siitä päivä päivältä tiukemmin kiinni.” Hän on edelleen Alice, niin kuin kirjan nimikin kertoo.

Kirjan tekijä Lisa Genova on valmistunut neurotieteiden tohtoriksi Harvardin yliopistosta ja kirjassa onkin paljon neuropsykologista tietoa. Alzheimerpotilaiden kognitiivisia taitoja mittaavat harjoitukset sekä hoitokeinot ja lääkitys yhtä lääkettä lukuunottamatta ovat todellisia.

Tarina on kerrottu Alicen näkökulmasta ja erityisesti se tekee siitä koskettavan. Tarina on myös hyvin uskottava. Kirjaa lukiessa tuli ajatus, että se, mitä tapahtuu Alicelle, voi tapahtua kenelle tahansa eikä kukaan ole siltä varmuudella turvassa.

Minä tiesin ennen, miten aivot käsittelivät kieltä, ja minä pystyin ilmaisemaan sen mitä tiesin. Minä olin ennen ihminen, joka tiesi paljon. Enää kukaan ei kysy minun mielipidettäni eikä neuvojani. Sitä minä kaipaan. Olin ennen utelias ja itsenäinen ja itsevarma. Minun on ikävä varmuuden tunnetta. Mitään rauhaa ei ole, kun on koko ajan epävarma kaikesta. Minun on ikävä sitä että voi tehdä kaikkea helposti. Minä kaipaan osallistumista kaikkeen mitä tapahtuu. Minä kaipaan sitä että minua tarvitaan. Minun on ikävä elämääni ja perhettäni. Minä rakastan elämääni ja perhettäni.

Hän olisi halunnut kertoa Johnille kaiken mitä hän muisti ja ajatteli, mutta hän ei kyennyt muuttamaan kaikkia monista sanoista, ilmaisuista ja lauseista koostuvia muistoja ja ajatuksia läpi tukahduttavien rikkaruohojen ja lietteen korvin kuultavaksi ääneksi. Hän kiteytti sen ja latasi kaiken voimansa siihen mikä oli olennaisinta. Muu saisi jäädä siihen turmeltumattomaan paikkaan sinnittelemään.

         ”Minun on ikävä itseäni.”

         ”Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä.”

         ”En minä aikonut tulla tällaiseksi.”

         ”Minä tiedän.” (sivu 273)

Hilkka ja Fransu olivat tulleet eilen illalla myöhään Paippisiin ja minä ajoin sinne tänään aamupäivällä ja Anttikin tuli lounaalle. Teimme lounaaksi uunihaukea uusien perunoiden ja kananmunakastikkeen kanssa. Hauesta tuli maukasta, kun haukifileet ennen uuniin laittamista maustettiin ruohosipuli-tuorejuustolla ja sitruuna-tilliruokakermalla sekä runsaalla määrällä tillisilppua ja päälle laitettiin vielä voinokareita. Iltapäivällä aurinko paistoi lämpöisesti ja istuttiin pitkään terassilla.