Laskiaissunnuntaina.jpg

Martti-veljen ottama kuva.

Aluksi se ei sujunut ollenkaan; hiihtäminen, kun vuosikausien tauon jälkeen uskaltauduin suksille. Lauantaina Martti ja Kirsti saivat minutkin lähtemään hiihtämään Paippisten pellolle, kun en keksinyt riittävän uskottavaa syytä kieltäytyä ja Martilta löytyi minullekin välineet.

Kun sain sukset jalkaan, tuli tunne, etten muista ollenkaan, miten hiihdetään. Sukset eivät nimittäin totelleet vaan lähtivät menemään ennen kuin olin valmis. Ihan pienessä mäen nyppylässä pihasta pellolle kaaduin ja melkein hautauduin lumeen. Kun sieltä sitten pääsin Martin avulla pystyyn, alkoi vähitellen muistua mieleen, miten hiihtäminen tapahtuu. Hiihdettiin umpihangessa, minä tulin perässähiihtäjänä. Jossain vaiheessa rupesi tuntumaan, että tämähän on aika kivaa, kun sääkin oli suosiollinen, ei ollut kylmä eikä kuuma. Ja kun kierros tasaisella pellolla oli tehty, tuli tunne, että ei tätä voi tähän jättää vaan lisää harjoitusta on saatava. Hiihtoretken jälkeen kahvi ja laskiaispulla, tällä kertaa mansikkahillotäytteinen, maistuivat tosi hyviltä.

Laskiaissunnuntaina sitten kaivoin omat monot, joiden olemassaoloa en edes muistanut sekä sukset esiin varastosta ja hiihdin metsän läpi järvelle, jonne oli onneksi ajettu moottorikelkalla uria. Niitä pitkin oli hyvä hiihtää. Tuli siinä yksin järvellä hiihdellessä mieleen Eino Leinon runo Hyvä on hiihtäjän hiidellä ja sen ensimmäinen säkeistö:

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu –
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
tuul’ ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.