20191024_094531.jpg

 

Leena Lehtolaisen uusin kirja Valapatto (2019, 404 s.) on psykologinen jännitysromaani, jossa eivät esiinny hänen useimpien romaaniensa päähenkilöt Maria Kallio tai Hilja Ilveskero, vaan tämän tarinan henkilöitä ovat Aino ja Tomas; Aino elää yksin Siuntiossa metsämökissä ja hoitaa siellä erään kreivin perustamaa luonnonsuojelualuetta, Tomas on italialais-suomalainen kielitieteilijä, joka tulee Helsinkiin konferenssiin ja joutuu lentokentällä moottoripyöräkerholaisten sieppaamaksi. Nämä väittävät Tomaksen aiheuttaneen onnettomuuden, jossa moottoripyöräkerhon johtaja on kuollut ja toinen kerhon jäsen menettänyt jalkansa. Tomasilla ei kuitenkaan ole aavistustakaan tapahtuneesta. Moottoripyöräkerholaiset heittävät Tomasin kädet sidottuina järveen jossain päin Siuntiota. Hän pelastuu ja päätyy Ainon hoiviin.

Kyltissä kongressin logon vieressä luki hänen nimensä: Tomas Lupo. Hän oli ilmoittanut, ettei tarvinnut kuljetusta lentokentältä kokoushotelliin. Helsinki oli tuttu kaupunki ja hän matkusti kevein kantamuksin. Silti järjestävät olivat lähettäneet vastaanottajan.

Kaikki voimat käyttöön, muovin ote hellitti, lihaksissa tuskin voimaa kauhoa räpistellä. Vesi silkkaa mustaa, kuka sitä siniseksi on väittänyt? Käänny niin kauan että näet valon, onko sellaista! Jossain muutos pimeydessä, kalpea loppukesän tähti, sitä kohti. Pakko jaksaa, pakko.

Aino ajoi maitokärryt miehen viereen, pehmusti ne toisella huovalla ja tuki kiven avulla niin, etteivät ne keikkaisi. Hän polvistui ja alkoi nostaa miestä ylävartalosta. Luomet raottuivat, sulkeutuivat, sitten taas avautuivat. Valkuaiset olivat täynnä verenpurkaumia, iirikset espressonruskeat.

Ainon ja Tomasin lisäksi romaanin keskeinen henkilö on Tomasin ystävä, luonteeltaan häiriintynyt psykopaatti Paavo, joka on valmis uhraamaan ystävänsä Tomasin selvitäkseen aiheuttamastaan tilanteesta. Ainon lapsuuden kauhukokemukset ovat vaikuttaneet Ainon koko elämään ja hänen tekemiinsä ratkaisuihin, ja menneisyyden tapahtumat ja niihin liittyvät tunteet vaikuttavat hänen nykyisiinkin ratkaisuihinsa.

Valapatto etenee melko verkkaisesti aina loppuratkaisuun, joka sitten on sitäkin vauhdikkaampi. Kuitenkin loppuratkaisu tuntuu siltä, että äkkiä on pitänyt kaikki avoinna olevat tilanteet saada jonkinlaiseen ratkaisuun. Tämä tunne tulee muuten usein muidenkin kirjojen kohdalla; tuntuu, että kirjan lopetukseen ei paneuduta riittävästi. Alussa kyllä yritetään saada lukija kiinnostumaan teoksen lukemisesta, mutta loppuratkaisulla ei enää ole samalla tavalla merkitystä.