Historian jännät naiset.jpg

 

Maria Pettersson kertoo kirjansa Historian jännät naiset - Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja (Atena, 2020, 502 s.) esipuheessa rakastaneensa lapsena historiaa mutta pettyneensä siihen, että "Aivan kuin maailmaa olisivat ennen 1970-lukua kansoittaneet pelkät miehet." Aikuisena hän alkoi kirjata muistiin historian naisia ja heidän tarinoitaan, ei kuitenkaan maailmanhistorian vaikutusvaltaisimpia naisia vaan mielenkiintoisia, hurjia, erikoisia ja jänniä naisia. Kirjaansa Maria Pettersson kertoo valikoineensa naiset seuraavilla kriteereillä: Ensinnäkin tulee olla jännä. Toiseksi tulee olla kuollut. Kolmanneksi kirjassa ei käsitellä suomalaisia naisia, joiden tarinoiden aika saattaa tulla myöhemmin. Kirjassa esiintyvät naiset on ryhmitelty tiedenaisiin, hallitsijoihin, taiteilijoihin ja urheilijoihin, aktivisteihin ja toisinajattelijoihin, rikollisiin ja virkavaltaan, sotilaisiin ja vakoojiin sekä tutkimusmatkailijoihin ja seikkailijattariin.

Erityisen kiinnostavia kirjan naisista ovat brittiläinen tutkimusmatkailija ja matkakirjailija Ethel Brilliana Tweedie (1862 - 1940) ja maailman kuuluisimmista konflikteista 40 vuoden ajan raportoinut yhdysvaltalainen sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhorn (1908 - 1998), koska he matkustivat Suomeen ja kirjoittivat Suomesta.

Ethel Brilliana Tweedien ura alkoi Suomessa, jossa hän seikkaili usean kuukauden ajan vuonna 1896. Hän matkusti eri puolilla Suomea ja kirjasi ylös havaintojaan suomalaisista. Havaintonsa hän julkaisi seuraavana vuonna kirjana nimeltä Through Finland in Carts (Matkalla Suomessa 1896, suom. Aarne T. K. Lahtinen).

"Oli säteilevän kirkas, varhainen kesäkuun aamu vuonna 1896 kun Hullista lähtenyt näppärä pikku laivamme S/S Urania höyrysi ohi rannikon lukuisten saarten ja saapui neljä ja puoli vuorokautta matkattuaan Helsingforsiin."

Helsingistä Rouva Tweedie seurueineen matkasi Wyborgiin, josta matkareitti kulki Sordavalan laulujuhlille, Saimaalle, Kuopioon, Iisalmeen, Kajanaan, Imatran koskille, Nyslottiin, Punkaharjulle, Uleåborgiin, Wasaan, Åboon ja Hangöön. Tweedien mielestä suomalaiset olivat epätäsmällisiä ja kaupungit kuten suurin osa ihmisistäkin olivat rumia. Ja vaikka Tweedie olikin sitä mieltä, että suomalaiset naiset eivät olleet kummoisen näköisiä, heissä oli uskomatonta sisua, tarmoa ja luonnetta. Hän kirjoitti, että miehet ja naiset olivat Suomessa käytännöllisesti katsoen tasavertaisia ja että se muodosti yhteiskunnan perustan.

"Suomalaiset naiset ovat kauttaaltaan hyvin koulutettuja. He ovat musikaalisia ja tekevät taiteellisia, kauniita kudonnaisia, hoitavat hyvin kotinsa ja ovat lukeneet niin paljon että pystyvät osallistumaan jokaiseen heitä kiinnostavaan keskusteluun."

"Naiset näkyvät Suomessa tekevän vaikka mitä, mutta mistään me emme hämmästyneet niin kuin siitä, että näimme heidän rakentavan taloa."

"Onko mitään, mihin suomalainen nainen ei pystyisi?"

Tweedien mielestä Suomi oli takapajuinen, eksoottinen ja kaunis maa, jonne kannatti matkustaa, joskin hyvin valmistautuneena. Ja maaseutua kannatti tulla katsomaan kauempaakin.

"Totuus on, että Suomi on äärettömän viehättävä maa. Kauniine järvineen, kanavineen, jokineen, metsineen ja mielenkiintoisine tapoineen."

Martha Gellhorn oli kuuluisa sotakirjeenvaihtaja, joka oli Helsingissä talvisodan alkaessa marraskuussa 1939. Kun hän oli seurannut muutaman päivän ajan helsinkiläisiä pommitusten keskellä, hän kirjoitti uskovansa varmasti, että kolme miljoonaa suomalaista voittaisi sodan 180 miljoonaa neuvostoliittolaista vastaan. Artikkeleissaan Gellhorn ylisti Suomen sisukkuutta, ja hän kirjoitti myös rakastetulleen Ernest Hemingwaylle suomalaisten rohkeasta arvokkuudesta. Palattuaan Yhdysvaltoihin hän vetosi presidentti Franklin D. Rooseveltiin, jotta Yhdysvallat lähettäisi Suomelle apua.

"Sota alkoi tasan kello yhdeksän. Helsingin asukkaat seisoivat kaduilla ja kuuntelivat nousevaa, laskevaa ja koko ajan voimistuvaa sireenin ulvontaa. Ensimmäistä kertaa historiassa he kuulivat pommien putoilevan kaupunkiinsa. Tämä on nykyajan sodanjulistus. Ihmiset siirtyivät kiirehtimättä pommisuojiin tai suojautuivat oviaukkoihin ja odottivat. Sinä aamuna Helsinki oli jäinen unissakävelijöiden kaupunki. Sota oli saapunut liian pian ja kaikki kasvot ja katseet kuvastivat järkytystä ja epäuskoa. (...) Pommitus kesti minuutin. Se oli pisin minuutti helsinkiläisten elämässä."