20211027_123151 (2).jpg

 

Viime aikoina olen lukenut aika paljon ja aika monenlaista kirjallisuutta. Kevyet tarinat sopivat hyvin huonouniselle, koska yöllä valvoessa ei tee mieli lukea mitään raskasta eikä turhan jännittävää. Alla on lainauksia joistain lukemistani kirjoista.

Linda Olsson. Autio ranta (Gummerus, 2020, 281 s.). Tämän kirjan lainasin, kun aikaisemmin lainaamani Linda Olssonin kirjat ovat olleet kiinnostavia ja tunnelmaltaan aivan omanlaisiaan. Tämä ei mielestäni kuitenkaan ollut parasta Olssonia, ihan tunnistettava kylläkin.

Mutta eräänä päivänä aloin hämärästi aistia pohjavirtoja. Aluksi ne olivat niin vähäisiä, että hädin tuskin havaitsin niitä. Kun nyt muistelen sitä, minua kummastuttaa. On pakko myöntää, että se tuntuu edelleen epätodelliselta. Mutta ei ollenkaan murheelliselta. Olen yksinomaan huojentunut. Kenties jopa jollain lailla onnellinen. Kaihoisalla tavalla onnellinen. Se oli luonteva päätös jollekin, mikä päättyi oikeastaan jo hirmuisen kauan sitten.

Tommi Kinnunen, Ei kertonut katuvansa, Vaellusromaani (WSOY, 2020, 349 s.). Kinnusen kirja kertoo viiden naisen alkukesällä 1945 kävellen tekemästä matkasta norjalaiselta vankileiriltä poltetun Lapin läpi kotiin. Naiset, jotka lähtivät saksalaisten mukaan, kun saksalaiset ajettiin pois Lapista, ovat palaamassa kotiin, vaikka he tietävätkin, ettei heidän paluutaan odoteta eikä toivota. Tykkään Tommi Kinnusen tavasta kertoa tarinoita. Tämä oli rankka kertomus raskaasta kotimatkasta.

Irene kääntyi kohti poltettua kirkonkylää. Askel oli kevyt ja ilma pehmeää hengittää. Hän oli etsinyt oman itsensä reunoja, ja nyt hänestä tuntui, että ne ovat löytyneet. Ei hän kaivannut tänne, ei tahtonut avioliiton hiljaisuuteen tai kuuntelemaan kirkon etupenkissä villasukanvärisiä virsiä.

Eppu Nuotio, Niin kuin vierasta maata (Gummerus, 2021, 200 s.). Tässä tarinassa Keravalla asuva eteläsavolainen poliisimies ja Tapiolassa koko ikänsä asunut suomenruotsalainen nainen tutustuvat ja rakastuvat, mikä ei tietenkään ole mahdotonta, mutta tarina ei kuitenkaan tuntunut kovin uskottavalta. Yleensä olen tykännyt Eppu Nuotion kirjoista.

He ovat selvinneet tähän saakka, ja nyt he oppivat tietämään toisistaan uusia asioita, he oppivat tuntemaan toisen tavan reagoida, alkavat tunnistaa toisen ajatusten kulkusuunnat, huomaavat kipupisteet eivätkä sohi niitä vaan kohtelevat hellästi, he oppivat tietämään mistä toinen pitää ja mistä ei, he oppivat ottamaan toisen huomioon.

Leena Lehtolainen, Ilvesvaara (Tammi, 2021, 382 s.). Tämä Henkivartija-sarjan viides osa on turhaan pitkitetty tarina, joka ei oikein etene vaan junnaa välillä paikallaan. Loppu on turhan sekava ja venytetty. Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita olemme lukeneet 1990-luvulta lähtien, ja myös näitä Henkivartija-sarjan kirjoja olemme lukeneet.

Pienen lepotauon aikana tutkin Ilvesvaaran alueen karttapiirroksia ja vertailin niitä mukaan tuomaani peruskartastoon, jota kukaan ei ollut älynnyt poistaa tavaroistani. Kai heille vanhanaikainen paperikartta oli tuntematon käsite. Ilvesvaara sijaitsi lähes neliökilometrin tarkkuudella siellä, missä olin sen laskenut olevan: parinkymmenen kilometrin päässä rajavyöhykkeestä ja kaukana kännykkämastoista. Hotellille johtava tie näkyi kartassa vain vaivaisena metsäautourana.

Anu Joenpolvi, Poutaa ja perunankukkia (Karisto 2021, 212 s.). Tämä maalaisromanttinen Rantakylä -sarjan ensimmäinen osa oli tosi kevyttä kesäluettavaa; helppolukuinen ja hyvin ennalta arvattava.

Kaarsin kylätieltä kapealle kuoppaiselle hiekkatielle, joka johti Lehtolan pihaan. Vaaleanvihreä talo, mummulani, seisoi pienellä mäellä vanhojen koivujen katveessa. Piha puski jo vahvaa ruohikkoa ja nokkonenkin näkyi heränneen kasvamaan maakellarin ovenpielissä. Nousin autosta ja katselin pihapiiriä. Pikkuruinen tiilinavetta päädyssään harmaa heinälato, pihasauna, ulkohuussi hieman kallellaan ladon sivussa.

Nyt aion seurata sunnuntaihin asti hs.fi:n näyttämiä suoria kirjailijahaastatteluja Helsingin Kirjamessujen Senaatintori-lavalta.