Ainola – Sibeliusten koti Järvenpäässä on Esko Häklin ja Severi Blomstedtin tänä vuonna toimittama kirja Jean ja Aino Sibeliuksen kodista Ainolasta, jossa on vieraillut jo yli miljoona kävijää. ”Teos kertoo Sibeliuksen perheen elämästä kotipiirissä ja osana Tuusulanjärven vilkasta taiteilijayhteisöä”. Kirjassa esitellään Ainolan arkkitehtuuri, laaja kirjasto sekä taide- ja musiikkikokoelmat. Kirjan pääluvut ovat Ainola ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, Ainolan alue ja rakennukset, Elämää Sibeliusten Ainolassa, Ainolan aarteita, Ainon Ainola.

Ainola – Sibeliusten koti Järvenpäässä on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea, niin kiinnostavasti se on kerrottu. Lisäksi siinä on runsaasti hienoja kuvia, ja siitä saa uutta tietoa Sibeliuksista sellainenkin, joka on lukenut paljon heidän elämästään. Lainasin sen kaukolainana Pornaisten kunnankirjastosta, koska Sipoon tai Porvoon kirjastossa sitä ei ainakaan vielä ollut.

Ainola, unelmien täyttymys oli tarkoitettu rauhan tyyssijaksi, paikaksi joka tarjoaisi suotuisan ympäristön säveltämiselle. Axel Carpelanille Sibelius kirjoitti syyskuun alussa: ”Tässä kuussa me muutamme kotiimme.” Näköpiirissä ollut mahdollisuus päästä oman katon alle innosti Sibeliusta myös uusiin sävellyshankkeisiin. Muiden töittensä ohella hän ryhtyi jopa säveltämään kolmatta sinfoniaansa.

Kaupunkilaiseksi Sibelius oli poikkeuksellisen vahvasti kiintynyt luontoon. Tunnettua on hänen voimakkaasti tunnepohjainen suhtautumisensa lintuihin, ennen muuta joutseniin ja kurkiin. Mutta hän seurasi luontoa ja vuodenaikojen vaihtelua myös monin muin tavoin...Sibeliuksen päiväohjelmaan kuului kävelyretki, joka ylläpiti hänen tunnetusti hyvää ruumiillista kuntoaan. Usein hän liikkui yhdessä Eero Järnefeltin kanssa. Myöhemmin hän sai seuraa Ainosta.

Sibeliuksesta oli tullut isoisä jo toukokuussa 1915, jolloin vanhimman tyttären Evan ensimmäinen lapsi syntyi. Hänen oma nuorin tyttärensä Heidi oli silloin vasta nelivuotias. Vuonna 1951 Sibelius tokaisi Santeri Levakselle (sihteerilleen): ”Minulla on jo niin paljon jälkeläisiä, että heidän joukostaan kyllä aina löytyy joku, jolla on neljänkymmenen asteen kuume.”

Kun astuu sisään Ainolaan, on kuin tulisi kotiin, jonka isäntäväki on ollut vain jonkin aikaa poissa. Vaikka ne neljäkymmentä vuotta, jotka koti on ollut asumatta – joskaan ei hylättynä – ovatkin jättäneet jälkensä, voimme nähdä tämän taiteilijakodin jokseenkin tarkoin samassa asussa kuin mihin se Aino Sibeliuksen jälkeen jäi.

Hossassa luin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogian kolmannen ja viimeisen osan Ehtoolehdon tuho (2015, 289 sivua). Siinä Ehtoolehdon väki on päässyt remontin jälkeen palaamaan evakosta takaisin Ehtoolehtoon. Hoitohenkilöstöä Ehtoolehdossa ei enää ole, vaan kaikki hoituu älyseinän ja robottien avulla. Eräänä aamuna älyseinä kertoo Siiri Kettuselle, että hän täyttää tänään 97 vuotta.

Niin kuin hän ei sitä olisi muistuttamatta tiennyt. 97 oli melkein sata. He olivat Irman kanssa päättäneet, että eivät suostuisi täyttämään sataa vuotta. Siitä tulisi vain vaikeuksia. Eräskin rouva A-rapun alimmasta kerroksesta oli saanut kutsun terveyskeskuksen neuvolaan täytettyään vuosia. Kuulemma kaikki 5-vuotiaat kutsuttiin motorista ja psyykkistä kehitystä mittaaviin testeihin, ja kun tämä rouva täytti 105, tietokonejärjestelmä luuli hänen olevan leikki-ikäinen. Kone ei ottanut huomioon yli sadan meneviä lukuja. Siirin mielestä rouvan olisi pitänyt mennä neuvolaan, hän ainakin olisi mennyt, sillä ne testit olivat hauskoja. Piti piirtää kolmio ja kävellä suoraa viivaa pitkin. Ei niin helppoa 105-vuotiaille.

Kahdesta aikaisemmasta kirjasta tutut vanhat rouvat Siiri, Irma, Anna-Liisa ja Margit yrittävät tässä osassa totutella elämään palvelutalossa, joka on monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke. Vaikeaahan se on eikä suju ilman ongelmia. Lopulta Siiri ja Irma päättävät nousta kapinaan ja romahduttaa pilottihankkeen. Näin he myös tekevät, ja kun automaatio on ajettu alas, Ehtoolehdossa palataan takaisin mekaanisesti toimiviin järjestelmiin. Siiri ja Irma viedään tutkintavankeuteen. He eivät kuitenkaan ole huolissaan siitä, miten heidän käy.

”Siiri darling, poliisi vie teidät tutkintavankeuteen. Tiedätkö, mitä se on?”

”Tietenkin minä tiedän. He kuulustelevat meitä, ja kun me tunnustamme kaiken ja selitämme, miksi teimme mitä teimme, he ymmärtävät ja ovat kiitollisia ja kaikki raukeaa. Tai sitten me saamme syytteen ja päädymme oikeuteen. Meille käyvät kaikki vaihtoehdot.”

”Me voimme aina vedota korkeaan ikäämme, heittäytyä syyntakeettoman höperöiksi tai ryhtyä niin huonokuntoisiksi, että meidät armahdetaan silkasta säälistä”, Irma sanoi.

He istuivat arvokkaasti sinisen auton takapenkille poliisin pidellessä ovea auki kuin hovimestari. Autossa tuoksui muovilta ja nahalta, niin kuin uusissa autoissa aina, ja kyyti alkoi tuntua valtiovierailun veroiselta.

Trilogian ensimmäinen osa Kuolema Ehtoolehdossa oli minusta tämän trilogian paras osa. Kolmannen osan tarina ei ole aivan yht’ kiinnostava, mutta kaikissa kolmessa osassa esiintyvät vanhat rouvat ovat kiinnostavia yksilöitä. Erityisesti Siiri on sympaattinen vanhus. Hän ajelee raitiovaunulla illan pimeydessä, koska silloin näkee asuntoihin sisään ja ihmisten kodit loistavat pimeässä ja luovat ympärilleen lämmintä tunnelmaa. Siiriä hämmästyttää, kun missään asunnoissa ei enää näytä olevan kirjahyllyjä, vaan on vain tyhjiä, valkoisia seiniä ja siellä täällä puoli huonetta täyttäviä televisioita. Siiri myös käy Alepasta ostamassa pikkuisen pilaantunutta maksalaatikkoa, niin kuin hän kutsuu viimeisen myyntipäivän alennushintaista maksalaatikkoa.