P1230763.JPG

 

Kirjailija Mila Teräs on kirjoittanut romaanin taidemaalari Helene Schjerfbeckistä (1862 - 1946). Jäljet (2017, 285 s.) alkaa vuonna 1945 Ruotsissa Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, jonne Helena on tullut taidekauppias Gösta Stenmanin houkuttelemana pakoon Helsingin pommituksia. Saltsjöbadenissa vanhuudenheikko Helene piirtää yhtä viimeisistä omakuvistaan, muistelee elämäänsä ja käy keskustelua seitsemän vuotta aiemmin kuolleen parhaan ystävänsä taiteilija ja kirjailija Helena Westermarckin (1857 - 1938) kanssa.

Jäljet on fiktiivinen elämäkerrallinen romaani, jossa seurataan Helenen elämää syntymästä kuolemaan. Mila Teräs kertoo kirjan jälkisanoissa, että Helene Schjerfbeckin 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumissa syksyllä 2012 "Jokin minussa liikahti, kun näin Schjerfbeckin rintakuvan Ateneumin portaiden yläpäässä - kun taiteilija katseli sieltä tulijoita nuo portaat voittaneena." Tästä syttyi Teräksen kiinostus taiteilijaan, ja vuosien kuluessa hän matkusti tämän jalanjäljissä sekä kotimaassa että ulkomailla. Hän myös perehtyi Schjerfbeck-tutkijoiden kirjoituksiin ja Schjerfbeckin laajaan kirjeenvaihtoon. Romaanin tapahtumat perustuvat tosiasioihin, ja kirjan lopussa onkin laaja lähdeluettelo.

Helene kaatui nelivuotiaana portaissa ja ontui koko loppuelämänsä. Hänen taiteelliset lahjansa havaittiin jo varhain, ja hän pääsikin opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun jo yhdentoista vuoden ikäisenä. Lisäksi hän opiskeli maalausta Euroopan eri maissa. Hän eli suuren osan elämästään äitinsä kanssa, ja kodin työt häiritsivät hänen luomistyötään. Kaikesta huolimatta hän oli hyvin tuottelias koko elämänsä ajan. Helene oli kihloissa tuntemattomaksi jääneen englantilaisen taidemaalarin kanssa, ja hän ystävystyi ja rakastui itseään 20 vuotta nuorempaan Einar Reuteriin, joka kuitenkin meni kihloihin toisen naisen kanssa.

Mila Teräksen romaani kertoo yhdestä Suomen arvostetuimmista ja rakastetuimmista taiteilijoista aikana, jolloin naistaiteilijat olivat vielä harvinaisia. Tarina on kauniisti kerrottu ja minä-muotoinen kerronta tekee siitä todentuntuisen ja uskottavan. Juuri näin Helene Schjerfbeck on hyvinkin voinut ajatella ja tuntea.

Nostan kasvoni peiliin, vaikka itseään on kaikkein vaikeinta katsoa. Peilissä kaikki on avoinna, suojattomana niin kuin sanat, jotka lausuu yön hiljaisuudessa silloin, kun luulee, ettei kukaan kuuntele. / En ole koskaan voinut työskennellä ilman mallia, enkä enää juuri tapaa ihmisiä, ainoastaan hotellin emännöitsijän, hoitajan ja lääkärin. Mutta kuten Stenman aina sanoo, miksi uhrata aikaa ja vaivaa mallien hankkimiselle, kun omat kasvot ovat koko ajan saatavilla.

Olen pannut teoksiini koko elämäni; koskaan en ole voinut antautua taiteelle vain puolittain. Vuosia olen työskennellyt omakuvieni kanssa. Ne ovat todistukseni elämästä, sen loistosta ja lahoamisesta kaikissa sävyissään.

Lasken hiilen kädestäni. Kuva saa jäädä luonnosasteelle.

Koskaan en kai pääse sanomaan, että sain työni loppuun.

Se olisi varmaan ikävää, sillä keskeneräisissä kuvissa näkee eniten. Töihin syntyy henki siitä, että jotakin jää mielikuvituksen täydennettäväksi.