122750633_979907425750916_5845773646116637734_n.jpg

 

Nyt kun koronatilanne on taas sellainen, ettei oikein mihinkään kodin ulkopuoliseen kulttuuritapahtumaan ole hyvä mennä, voi kaikessa rauhassa lukea kotona ja katsoa sarjoja ja muita ohjelmia televisiosta.

Viimeksi luin Petra Rautiaisen esikoisromaanin Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020, 298 sivua), jossa kerrottiin "Lapin jälleenrakennuksesta ja vankileirien salaisuuksista".

Helmikuussa 1944 sotilasviranomainen ja tulkki Väinö Remes tulee Inariin työskentelemään saksalaisten johtamalle vankileirille ja kirjoittaa päiväkirjaansa vankileirin tapahtumista.

Tätä leiriä ei voi kuvata mainitsematta hajua. Raikkaasta talvi-ilmasta huolimatta kaikkialla hönkyy kuolema. Haju löi kasvoille, kun Hänninen raotti yhden teltan oviluukkua. Teltassa likaisten möykkyjen keskellä seisoi jokin hökötys. En tiedä miksi, mutta minulle tuli ensimmäisenä mieleen, että se on säilykeromun keräyspiste. Romusta tehdään kaikenlaista, mutta pian tajusin, että säilykeasetelma toimitti tietenkin kamiinan virkaa. Miehiä nukkui vierivieressä, osa kiinni rautatekeleessä ja loput toisissaan. Pesässä ei ollut edes tulta, vaikka oli jääkylmää. Vangeista hönkäävä lemu oli niin karmiva, että sain ison yskänkohtauksen.

Vuonna 1947 toimittaja Inkeri Lindqvist muuttaa pohjoiseen Enontekiölle kirjoittaakseen sodasta toipuvasta Lapista ja sen jälleenrakentamisesta reportaasisarjan. Hän aikoo samalla myös selvittää sodan aikana kadonneen aviomiehensä kohtaloa.

Satoi räntää, ja Inkerin askeleet olivat raskaat. Hän puristi kameraa sylissään kuin peläten, että se paleltuisi tai särkyisi. Inkeri oli jo viikkokausia suorastaan anellut Pieraa viemään hänet vankileirin rippeille, mutta mies ei ollut suostunut. milloin tekosyynä oli ollut joulu tai uusivuosi, milloin lumen määrä. Inkeri ei muuten olisi kaivannut Pieran apua, mutta tosiasia oli, että alueelle meno oli kielletty ja mahdollisten miinojen takia siellä saattoi olla vaarallista liikkua.

Romaani etenee kahdessa ajassa, siinä kulkevat rinnakkain Väinö Remeksen ja Inkeri Lindqvistin tarinat, jotka kirjan lopussa nivoutuvat yhteen. Tarinoiden taustalla on todellisia tapahtumia ja ihmisiä. Historiaa opiskellut Petra Rautiainen kertoo, että Lapissa oli ainakin 200 natsien vankileiria, kun aiemmin niitä oli ajateltu olleen vain "joitakin" ja että vankileirit Lapissa ovat vain yksi monista historiantutkimuksen aiheista, joista Suomessa on vaiettu.

Eipä näistä toisen maailmansodan aikaisista ja jälkeisistä tapahtumista ainakaan meille koulussa kerrottu eikä niistä ole senkään jälkeen kerrottu eikä kirjoitettu. Olikin aika järkyttävää lukea Suomen lähihistorian rankoista tapahtumista, joista ei ole aikaisemmin ollut juuri mitään tietoa.