DSC00717 (6).JPG

Katsoimme päivällä joskus aikaisemmin tallentamamme Otto Premingerin ohjaaman amerikkalaisen elokuvan Joki jolta ei ole paluuta (1954). Elokuvan alussa Matt (Robert Mitchum) palaa kaupunkiin oltuaan poissa joitakin vuosia. Hän tulee hakemaan poikaansa Markia (Tommy Rettig), josta kabareelaulaja Kay (Marilyn Monroe) on pitänyt huolta pojan äidin kuoltua.

Matt asuu poikansa Markin kanssa joen rannalla ja ryhtyvät viljelemään maata alueella, jossa liikkuu intiaaneja. Eräänä päivänä Kay saapuu sulhasensa Harryn kanssa lautalla jokea pitkin Mattin ja Markin tilan kohdalle matkallaan merkkauttamaan omistuskirjaa Council Cityyn, josta Harry on voittanut korttipelissä kultakaivoksen. Matt pelastaa heidän lauttansa vuolaasti virtaavasta joesta. Harry ottaa aseella uhaten Mattin hevosen ja ainoan aseen ja lähtee ratsastamaan kohti Council Citya. Kay jää Mattin ja Markin luokse odottamaan Harryn paluuta. Koska lähistöllä liikkuu intiaaneja, Matt päättää lähteä Markin ja Kayn kanssa lautalla kohti samaa kaupunkia, jonne Harrykin oli menossa, koska hän ei pystyisi puolustautumaan aseettomana intiaanien hyökkäystä vastaan. Pääosa elokuvasta kertoo tästä lauttamatkasta.

Joki jolta ei ole paluuta osoittautui kiinnostavaksi villin lännen jokiseikkailuksi, jossa ei ollut liiemmin väkivaltaa. Välillä intiaanit tosin väijyivät kolmikkoa, joka teki matkaa lautalla jokea pitkin. Robert Mitchum ja Marilyn Monroe olivat pääosan esittäjinä uskottavia ja Marilyn Monroe osoittautui myös taitavaksi laulajaksi. Markia esittävä lapsinäyttelijä Tommy Rettig oli viehättävä pikkupoika. Elokuvan tapahtumapaikan Kanadan Kalliovuorten maisemat olivat karuja mutta huikean kauniita. Koskenlaskukohtaukset olivat kömpelöitä, mutta sen aikaisella tekniikalla ei parempaan pystytty.

Iltapäivällä kävin Jarkon ja Gian luona glögillä ja kahvilla. Mikael ja Joaniekin tulivat sinne. Kävin myös katsomassa Porvoon hautausmaata, jossa suuri osa sinne eilen viedyistä hautakynttilöistä paloi edelleen.

Illalla katsoimme Yle Teemalta iki-ihanan H.C. Andersenin satuun pohjautuvan koko perheen baletin Lumikuningatar, jonka Antti ja minä kävimme Päivin ja Juulian kanssa katsomassa Kansallisoopperassa juuri ennen joulua vuonna 2012. Ajattelin etukäteen, että viitsiikö sitä ollenkaan katsoa televisiosta, kun on nähnyt sen livenä, mutta kyllä kannatti katsoa.

Lumikuningattaren tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin 1800 - 1900 -lukujen vaihteessa. Tarina kertoo kahdesta helsinkiläislapsesta, Kaista ja Kertusta ja heidän seikkailuistaan, paitsi Helsingissä, myös Lapissa ja eri puolilla maapalloa. Baletin koreografian on laatinut Kenneth Greve ja musiikin on säveltänyt Tuomas Kantelinen. Baletissa on suuri esiintyjäjoukko sekä baletin henkilökuntaa että balettkoululaisia. Esitys on kokonaisuudessaan vaikuttava, musiikki on upeaa, tanssikohtaukset näyttäviä, samoin esiintyjien puvut. Krista Kosonen Kertun isoäitinä ja tarinan kertojana oli erinomaisen hyvä.