Matkustin Suomesta Floridaan tiistaina Lontoon kautta, koska suora lento Helsingistä Miamiin olisi saapunut Miamin lentokentälle niin myöhään illalla, etteivät junat olisi enää silloin kulkeneet enkä siis olisi päässyt junalla jatkamaan matkaa. Nyt olin Miamissa jo kolmen jälkeen iltapäivällä ja vaikka jouduinkin jonottamaan passintarkastuksessa melkein pari tuntia, ehdin hyvin ennen kuutta pohjoisen suuntaan lähtevään junaan. Antti tuli vastaan Boynton Beachin asemalle, josta on enää hyvin lyhyt matka Floridan kotiimme.

Passijonossa seistessä tuli taas kerran mietityksi, että mikseiköhän vastaanotto Yhdysvaltoihin koskaan ole erityisen miellyttävä; ensin jonotetaan, että päästään passintarkastukseen, sitten useimmiten hieman ynseä passivirkailija kyselee, miksi olen tullut maahan, mitä täällä teen ja kauanko aion viipyä. Sitten vielä otetaan sormenjäljet ja valokuva, kunnes lopulta virkailija lyö leiman passiin ja seuraava jonottaja saa vuoron. Kuitenkin meistä tänne matkustavista on hyötyä maan taloudelle, kun asumme täällä, ostamme ruokaa ja vaatteita ja käytämme paikallisia ravintola- ja muita palveluja. Kyllä siitä hyvästä olisi kohtuullista tulla otetuksi vastaan ystävällisesti ja hymyillen, niin kuin passintarkastusaulan monitoreissa pyörivissä videoissa tehdään. Todellisuus kuitenkin on hieman toisenlainen.

Keskiviikkona matkanjärjestäjämme Seppo oli kutsunut parin viikon päästä alkavalle Etelä-Amerikan matkalle osallistuvat tilaisuuteen, jossa hän informoi meitä matkan yksityiskohdista. Tälle matkalle on lähdössä 27 henkeä, mikä on mukavan pieni ryhmä.

Antti oli sopinut täällä lomailevan tuttavansa Heikin ja tämän vaimon Päivin kanssa, että syömme yhdessä illallista keskiviikkona, kun olen palannut Floridaan. Minä en tuntenut Heikkiä enkä Päiviä entuudestaan, mutta kun ilta päättyi, olimme Päivin  kanssa jo lähes sukulaisia.

Havaitsin Päivin puheesta hienoisen eteläpohjalaisen murteen ja kysyin häneltä, mistä hän on lähtöisin. Hän kertoi syntyneensä Ilmajoella Koskenkorvan kylässä ja käyneensä koulut Ilmajoella. Minä olen syntynyt Koskenkorvan naapurikylässä Huissilla, josta tosin lähdin perheeni kanssa jo kolmen vuoden ikäisenä. Kun rupesimme käymään läpi ilmajokisia tuttujamme, kävi ilmi, että Päivi tuntee minun Ilmajoella asuvia sukulaisiani ja  että meillä on myös muita yhteisiä tuttuja.

Meidän perheemme asui myös aikanaan lyhyen ajan lähellä Päivin vanhempien kotitilaa, kun vanhempani ostivat Koskenkorvalta talon. Siellä me tosin asuimme vain hyvin lyhyen ajan ennen kuin muutimme eteläiseen Suomeen.

Keskiviikko oli lämmin ja vielä illallakin, kun söimme Lake Worthin laiturilla olevassa Benny’s on the Beach -ravintolassa, tarkenimme hyvin istua ulkona, vaikka taivaalle alkoikin kerääntyä pilviä ja salamakin leimahteli. Kun olimme syöneet, alkoi sataa, joten siirryimme katoksen alle suojaan sateelta.

Seitsemän vuotta sitten Antti osti tämän Floridan asuntomme Aulikselta ja hänen Anja-vaimoltaan, joka kuoli muutamia vuosia sitten. Aulis ja hänen avopuolisonsa lomailevat parhaillaan Floridassa ja torstaiksi Antti oli sopinut lounastapaamisen heidän kanssaan. Menimme tälläkin kertaa syömään Lake Worthin rantaan, nyt menimme Mulligan’s Beach House -ravintolaan. Sää oli melko tuulinen mutta lämmin, joten istuimme ulkona lounastamassa.

Illaksi Antti oli hankkinut meille liput Kravis Centeriin Broadway-musikaaliin Pippin. Kyseinen musikaali oli minulle entuudestaan aivan outo, vaikka se onkin Tony-palkinnon voittaja. Musikaalilla on historiallista taustaa ja se perustuu Roger O. Hirsonin kirjoittamaan kirjaan.

Pippin-musikaali kertoo Pippinistä, nuoresta prinssistä, joka etsii elämäänsä tarkoitusta ja sisältöä sekä hänen isästään Kaarle Suuresta. Musikaalin tapahtumat eivät kuitenkaan noudata historiaa tarkasti. Musikaalin tarina oli hieman sekava, mutta siinä oli upeaa akrobatiaa ja hienoja joukkokohtauksia. Esitys oli vauhdikas ja värikäs.