20190219_130622.jpg

 

Maanantaina tapasin pitkästä aikaa Kirstin Helsingissä. Kävimme lounaalla ja päivitimme kuulumisemme. Tiistaina Maria-Liisalla ja Jukalla oli asiaa Porvooseen ja he poikkesivat myös Einolassa. Mekin kävimme siellä Antin kanssa heitä moikkaamassa ja kahvit juomassa. Vettä ja räntää satoi ja pikkutiet olivat erittäin liukkaita ja uraisia.

 

20190223_111640.jpg

Kristina Elon asetelmamaalaus.

Näsin Kartanon gallerian näyttely "Klassista" - Repin Instituutin taiteilijoiden uusia teoksia on auki Porvoossa viimeistä viikkoa, ja siksi pyysin Jarkon ja Rianan kanssani katsomaan näyttelyä, kun menin heitä tapaamaan perjantaina. Näyttelyn taiteilijat ovat opiskelleet klassista maalausta Repin-instituutissa ja muissa taidealan oppilaitoksissa, ja osa heistä opiskelee edelleen Pietarin taideakatemiassa. Näyttelyn työt olivat kauniita ja erityisesti niiden värimaailma oli harmoninen. Myös ikonimaalaukset olivat upeita. Näyttelyn jälkeen kävimme syömässä lounaan Ravintola Hanna-Mariassa. Porvoon Plantagenista löysin orkideoille suojaruukkuja, jotka ovat suurin piirtein samanlaisia kuin aikaisemmin hankitut ruukut.

Norjan menestystä hiihdon MM-kisoissa Seefeldissä on saatu seurata kisojen aloituspäivästä torstaista lähtien. Suomalaisten saavutukset ovat olleet kovin vaatimattomia ainakin tähän mennessä. Toivoa sopii, että tästä vielä noustaan, muuten voi into kisojen seuraamiseen hiipua. Perinteisessä perheen mitaliveikkauksessa Suomen mitalisaaliiksi veikataan kahdesta kuuteen mitaliin. Minun ylioptimistiselta tässä vaiheessa vaikuttava veikkaukseni oli kuusi mitalia.

Olemme katselleet hiihdon lisäksi televisiosta norjalaisen televisiosarjan Unelmien maa ensimmäisen kauden kahdeksan jaksoa. Sarja kertoo siitä, miten Norjasta tuli öljyvaltio. Sarja on hyvin tehty ja kiinnostava. Nyt odotellaan toisen kauden jaksojen esittämistä. Osaavat norjalaiset hiihdon lisäksi tehdä myös hyviä tv-sarjoja.

 

20190223_162407.jpg

 

Vuonna 2017 sai ensi-iltansa suomalainen historiallinen draamaelokuva Ikitie. Tämän vuoden tammikuussa kantaesitettiin Lahden Kauppunginteatterissa samanniminen näytelmä. Kumpaakaan en ole vielä nähnyt, mutta kiinnostuin aiheesta ja ajattelimme mennä kevään aikana katsomaan näytelmän Lahteen. Lainasin kirjastosta Antti Tuurin tositapahtumiin perustuvan romaanin Ikitie (2011, 431 sivua), koska halusin lukea Jussi Ketolan elämän vaiheista. Ikitie on Antti Tuurin Äitini suku -sarjan itsenäinen osa. Aikaisemmin olen lukenut tästä sarjasta romaanit Taivaanraapijat (2005) ja Kylmien kyytimies (2007), jotka myös kertovat Jussi Ketolan tarinaa.

Ikitie alkaa elokuusta 1930, jolloin Lapuanliikkeen miehet eräänä yönä tunkeutuvat Jussi Ketolan kotiin ja pakottavat hänet mukaansa. Amerikassa sosialismin oppeja omaksunut Ketola viedään ensin Kosolaan Lapualle, josta matka jatkuu "muiluttajien etappitietä, ikitietä" Neuvostoliiton rajalle. Täällä Jussi pelastuu varmalta kuolemalta pakenemalla muiluttajiltaan Neuvostoliiton puolelle, jossa hän päätyy rakentamaan Neuvosto-Karjalaa Amerikasta saapuneiden suomalaissiirtolaisten kanssa Hopea-nimiseen kolhoosiin. Häntä ei päästetä palaamaan Suomeen Neuvostoliitosta, vaan hän saa uuden henkilöllisyyden. Kun suomalaisten puhdistukset alkavat Karjalassa, myös kolhoosin väkeä pidätetään ja viedään vankileireille sekä ammuttavaksi. Keväällä 1938 Lapuan liike on Suomessa lakkautettu. Jussi päättää, että on aika palata Suomeen ja pakenee Neuvostoliitosta.

Antti Tuurin kirjoittamia romaaneja on helppo lukea. Niiden teksti on sujuvaa ja kerronta kiinnostavaa. Niin oli tässä Ikitie-romaanissakin, joka on rankka kertomus siitä, miten aina on ollut aikoja ja tilanteita, joissa ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Historiallisena romaanina Ikitie tarjoaa lähihistoriastamme kiinnostuneille paljon ajateltavaa.