Viime kuukausien aikana olen lukenut paljon aikaisempaa vähemmän kirjoja, mutta joitakin kiinnostavia tarinoita, sekä faktaa että fiktiota, olen kirjastosta löytänyt.

 

20200807_094620.jpg

Virpi Hämeen-Anttilan Kalman kevät, 2020, 351 s., on Björk-sarjan seitsemäs osa, jonka tapahtumat sijoittuvat huhtikuuhun 1922. Karl Axel Björk työskentelee Gustav-sedän liikeyrityksessä apulaisjohtajana ja ratkoo edelleenkin vapaa-ajallaan ja vähän työajallaankin vakavia rikoksia. Ympäristön mielestä hänen on myös aika vakiintua, mikä aiheuttaa syvällistä pohdintaa. Björk-sarjan viehättävyys on minusta sen ajankuvauksessa, tarinan rikos ja sen tutkiminen jäävät sivuosaan.

 

20200807_094609.jpg

Alex Schulman kertoo kirjassaan Polta nämä kirjeet, suom. 2020, 277 s., äitinsä isän, kirjailija Sven Stolpen ja äitinsä äidin, kääntäjä ja kirjailija Karin Stolpen tarinan. Kolmiodraaman kolmas henkilö on runoilija ja kirjallisuustieteilijä, myöhemmin myös Dagens Nyheterin päätoimittaja Olof Lagercrantz. Alex Schulman alkaa tutkia sukunsa menneisyyttä, kun hän tiedostaa, että hän kantaa sisällään vihaa, joka saa hänet raivoamaan vaimolleen ja lapsilleen. Kirjassaan Schulman kertoo lapsuusmuistoistaan, sukunsa aidoista kirjeistä ja lisäksi hän dramatisoi menneisyyden tapahtumia, joita ei ole dokumentoitu. Tarinassa on kolme aikatasoa; kesä 1932, jolloin Sven ja Karin sekä Olof viettävät kesää Sigtuna-säätiössä, joka tarjoaa kirjailijoille ilmaisen majoituksen, ruuan ja rauhallisen ilmapiirin työskentelyä varten; vuosi 1988, jolloin Alex viettää paljon aikaa isovanhempiensa Svenin ja Karinin luona sekä nykyhetki, jolloin Alex havahtuu suureen vihantunteeseensa. Näistä aineksista syntyy jännittävä, kiinnostava ja koskettava tarina.

 

20200807_094709.jpg

Wendy Mitchellin kirja Joku jonka tunsin - Minä ja Alzheimer, suom. 2020, 253 s. on Mitchellin oma kertomus siitä, miten hänen elämänsä muuttuu sen jälkeen, kun hän alle 60-vuotiaana saa Alzheimer-diagnoosin. Wendy on urheilullinen työssään viihtyvä ja kahta aikuista tytärtään suuresti rakastava äiti, joka kertoo tuntemuksistaan, kun hän ensimmäisiä kertoja havaitsee, että kaikki ei ole kunnossa, kun häneltä ensin katoaa sanoja ja sitten olo on ajoittain sumea. Pitkällisten tutkimusten jälkeen diagnoosina on Alzheimerin tauti. Sen jälkeen Wendy keskittää voimavaransa siihen, miten hän selviytyy taudin kanssa mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pitkään itsenäisesti. Kirjassa käsitellään myös amerikkalaista elokuvaa Edelleen Alice (Still Alice) (2015), kun Alzheimer-liitosta kysytään Wendyltä, haluaisiko hän arvioida Edelleen Alice -elokuvan ennen sen ensi-iltaa julkisuudessa. Wendy haluaa, onhan hän lukenut kirjankin jo kolmesti. Hän katsoo elokuvan myös kolmesti.

"Katson elokuvan vielä kerran. Merkitsen muistiin, miten vaikuttavasti, raikkaasti ja toden tuntuisesti Alicen tilan heikkeneminen on kuvattu, miten herkästi ja kuluneita mielikuvia karttaen hänen muotokuvansa on luotu. Filmi kuvaa vahvasti muistisairautta, sen todellisuutta ja niitä konkreettisia seurauksia, joita sillä on yksilölle ja hänen ympäristölleen. Se kuvaa järkyttävän tarkasti myös omia kokemuksiani, mikä satuttaa mutta myös rohkaisee minua."

Kirja on äärettömän hienosti kirjoitettu ja se kuvaa Alzheimerin tautia sairastavan elämää realistisesti. Se antaa myös toivoa siitä, että taudin kanssa voi elää pitkään ihan hyvää elämää. Joku jonka tunsin -kirjan lukemisen jälkeen myös Edelleen Alice -elokuva, jonka olemme katsoneet kaksi kertaa, tuntuu entistä todenmukaisemmalta.

 

20200807_094656.jpg

Jojo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta, suom. 2017, 446 s. kertoo kahden naisen tarinaa: Sophie elää ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1916 saksalaisten miehittämässä ranskalaisessa pikkukylässä, jossa hän sisarensa Hélènen kanssa pitää hotelli-ravintolaa. Sophien mies Édouard on lähtenyt rintamalle. Édouard on taidemaalari, joka on maalannut vaimostaan Sophiesta muotokuvan. Vuonna 2006 Sophien muotokuva riippuu Livin kodin seinällä Lontoossa. Taulu nimeltä Tyttö, jonka jätit taaksesi yhdistää näitä naisia, ja kirjassa kerrotaan taulun vaiheista ja selvitellään sitä, kenelle taulu kuuluu, kuka on sen oikea omistaja. Kirjan ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuvat osuudet ovat kiinnostavia ja voisivat hyvinkin olla oikeastikin tapahtuneita. Kokonaisuus on kiinnostavaa luettavaa, vaikka nykyaikaan sijoittuva osuus onkin vähän epäuskottava. Samaa aihetta käsitellään myös tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Kultainen nainen, 2015, jonka olemme myös katsoneet kahteen kertaan.